Pyörä sai pilkut!

Sain nykyisen pyöräni joskus kahdeksan vuotta sitten vaihtokauppana. Se on toiminut oikein moitteettomasti ja koska siinä on parikymmentä vaihdetta, eivät polveni valita mäissä. Pyörässä ei siis ole ollut mitään vikaa, se on vain ollut todella tylsän näköinen. Lepuuteltuani aivojani kesälomalla yhtäkkiä tajusin, että voisin tehdä asialle jotain: voisin maalata pyöräni juuri sellaiseksi kuin haluan! Homma vei noin tunnin kolmena iltana ja tarvikkeet maksoivat noin 40 € (maaleja ja tärpättiä jäi vielä runsaasti jäljelle).

Scott Jelly: tylsä ja laiskanpulskealle omistajalleen liian sporttinen.

 

Pyörän maalaamista varten tarvitset hiekkapaperia, ruosteenestopohjamaalia (esim. Tikkurila Rostex), metallipinnalle soveltuvaa maalia (minä käytin Tikkurilan Unica-ulkokalustemaalia mustana ja valkoisena), sekoitustikun sekä pensselin / pensseleitä. Pilkkuja varten käytin leimasimena korvatulppaa. Koska asun kerrostalossa vuorasin olohuoneen nurkan sanomalehdellä ja kannoin pyöräni sisälle. Parhaiten homma hoituisi autotallissa, vajassa tms., mutta onnistui se näinkin.

Aivan ensimmäiseksi irroitin pyörän lukon kannattimen. Jos rungossa on pullotelineitä tai muita helposti irroitettavia osia, ruuvaa ne irti niin pääset maalatessa helpommalla. Sitten pyörä kannattaa pestä ja kuivata. Seuraavaksi alkaa hiominen! Hio maalattavien osien pinta rikki hiekkapaperilla, ja pyyhi lakkapöly kostealla pyyhkeellä.

Sitten maalaamaan! Jos haluat olla oikein tarkka, voit suojata muut osat maalarinteipillä, mutta mahdolliset virhesutaisut voi myös poistaa tärpätillä jälkeenpäin. Ensin kerros pohjamaalia. Tässä vaiheessa on turha kauheasti skarpata maalijäljen suhteen, kunhan pohjamaali suunnilleen peittää maalattavat osat edes melko tasaisesti. Anna pohjamaalin kuivua ohjeiden mukaan.

Päälle valitsemasi värit! Minä sudin Jellyyni kaksi kerrosta mustaa ja annoin maalin kuivua yön yli.

Pilkkuja varten otin maalipurkin sisäkannelle hieman maalia ja dippasin siihen korvatulpan litteän pään. Sitten leimailin sillä pyörääni. Maalia ei kannata ottaa kerralla paljoa, sillä se valuu helposti. Itse dippasin leimasimeni jokaista pilkkua varten uudelleen.

Lopuksi kävin läpi luomukseni. Poistin viimeiset maalisotkut tärpätillä ja viimeistelin maalijäljen pensselillä. Kun pyörä oli kuivunut, ruuvasin lukkotelineen paikoilleen. Eikö siitä tullutkin hieno! Muutamassa illassa pyöräni on kuin uusi, ja muutamalla kympillä! Mitäs sitten maalaisi...

My bike is eight years old, I got it in a switch so I never got to choose the kind of bike I wanted. The thing is, this has been a really good bike, it's just a bit booring looking. So I decided to give it a make-over. I washed it, sanded it down, wiped dawn the dust and the painted it first with a rust-proof primer and then two coats of black. I topped it off with polkadots that I stamped on with an earplug. Isn't it cool? I'm really happy with the outcome! This was such a fun project that I now have an itch to paint something else...

-ioanna-

Pitkästä polkkaan

Olen pitkätukkaihmisiä. Aina ollut. Äiti leikkautti hiukseni kerta toisensa jälkeen pottatukaksi ollessani pieni. "Leikkuu vahvistaa hiuksia!" hän julisti ja minä uskoin. Mutta mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä varovaisemmaksi tulin saksien suhteen, jos ne olivat uhkaavan lähellä kuontaloani. Samaa epäröintiä olen toteuttanut istuessani kampaajani Evan tuoliin. "Ihan vähän vaan!" "Ota vain sentti!"

Tänään sain ihanan Evan hämilleen heti aamutuimaan, kun sanoinkin tutun virteni sijaan, että olen kyllästynyt siihen, että pidän hiuksiani aina kiinni. Hän ymmärsi heti mitä tarkoitin ja pääsimme hyvään yhteisymmärrykseen tulevasta mallista. Pitkä polkka. Niin lyhyt, että se on mukavan näköinen auki, mutta niin pitkä, että saan sen toisinaan kiinnikin.

Olen onnellinen, että minulla on luottokampaaja. Sellainen, jonka penkkiin voin istua tyynyn kuva poskellani, kun olen herännyt vain puoli tuntia ennen aikaani. Sellainen, jolle voin pölpöttää typeriäkin juttuja ilman, että saan kuivakoita hymähdyksiä selän takaa. Ja ehdottomasti sellainen, joka on maailman taitavin! Olen saanut useasti kehuja tukkani väristä. Kaikki kehut kuuluvat Evalle, tukkataikurilleni!

Unihattu melkein vielä päässä.

Karkasin vessaan.

Tulevan kosmetologin ihastuttava lamppu! Kyllä kelpaa olla räplättävänä!

Mä haluun tällaisen harjan! Haluun!

Oi, kuinka pidänkään uudesta tukastani! Mutta koska päässäni asuu pitkätukkavamma, saattanen alkaa taas jossain vaiheessa kasvattaa hiuksiani ensi kesää varten. Mutta nyt, polkka! Ihanaa!

Jos himoitset hyvää leikkuuta tahi väriä, voinen suositella Evaa. Hänet löytää Maariankadulta omasta kampaamostaan, entisen Bossaliinamme naapurista. Kun näet ikkunassa teippauksen Studio Eva W, olet oikeassa paikassa! Pian Evan työparina on uusi kampaaja Henna ja syksyllä samasta paikasta saa myös kosmetologipalveluja. Jee!

-annu-

Tadaa!

Pakollinen taidekuva.

When I was a child, my mother wanted to cut my hair short everytime. After I grew up I allways wanted long hair and didn't let anyone to cut it. But yesterday I told my dear hairdresser that I wanted something else. And so she cut my hair! Isn't it good? My hairdresser is the best! You can find her from her own place, Studio Eva W in Maariankatu 1.

Heinäkuun parhaat

Ja heinäkuun 2012 parhaita olivat...

PARAS PAIKKA: Katarina
Uppoamaton Katarina teki heinäkuustani kesän, jopa ukkosella! Paatti helli vatsaani herkkupizzalla (parman kinkku -rucola!), korviani sulosoinnuilla (mm. Whitney Houstonin I Wanna Dance with Somebody!) ja viihtyvyyttani loistoseuralla. Kuukauden vakiolauseisiin kuuluikin: "Mennäänkö Katarinalle? Siellä on aina kivaa."

PARAS JUOMA: Kotitekoinen limonadi
Jäkaapistani on koko heinäkuun ajan löytynyt pullollinen limutiivistettä ja löytyy jatkossakin. Minttu on edelleen suosikkini, mutta basilika-mansikka, puolukka ja inkiväärikin ovat mitä mainiompia limpparimaustajia.

PARAS NÄHTÄVYYS: Helsingin Luonnontieteellinen museo
Eläinmuseo on yhä suosikkini. Mikään ei voita luukasojen tutkimista ja mysteerielukoiden arvailua. Kaksipäisestä vasikasta nyt puhumattakaan.

PARAS NOSTALGIABIISI: Paul Simon: You Can Call Me Al
Tiedättekö, kun joskus jokin loistobiisi pääsee unohtumaan ja sitten sen ikään kuin löytää uudelleen. DJ Urho Tulitukka pyöräytti eräänä lauantai-iltana Katarinalla muutaman pikku-Ioannan suosikin soimaan ja ai että! Lauloin niin, että ääni lähti (eikä se ihan ole palautunut vieläkään). Paul Simonin ikivihreä on mitä parhain kesäbiisi. Myös Ten Sharpin You aiheutti välittömän fiilistelyn, tanssinhan sitä Joonaksen kanssa neljännen luokan leirikoulun päätösdiskossa.

Kesiaikaisilla markkinoilla sunnuntai maistui karamelliomenoilta.

Naantalilainen sunnuntailounas.

Ruisrocksunnuntaina jammattiin mudassa.

Kemiönsaaressa pyhäpäivänä oltiin vain!

PARAS PÄIVÄ: Sunnuntai!
Sunnuntait todistivat mahtinsa heinäkuussa. Silloin syötiin karamelliomenoita keskiaikamarkkinoilla, löhöttiin Paulan sohvalla Kemiönsaaressa, jammailtiin Bloc Partyn, Snoop Dogin ja Two Door Conema Clubin tahtiin Ruississa sekä vietettiin idyllinen päivä Naantalissa. Jos sunnuntait ovat jatkossakin näin mainioita, uskon jopa selviäväni ankeasta talvesta.

PARAS LÖYTÖ: Jenna Marbles
Heinäkuussa seitsemänvuotias plasmamme sanoi poks eikä Greyn Anatomian tasoinen elvytyskään enää auttanut. Minunlaiselleni televisiofanaatikolle töllöttömyys aiheutti suuria illanviettohaasteita ja videoviihteen puutostilan. Niinpä eräänä iltana uppouduin YouTuben ihmeelliseen maailmaan ja onnekseni ajauduin Jenna Marblesin sivuille. Sen illan aikana hekotin ääneen, sikanauroin hallitsemattomasti, purskautin limonadit suustani, pyyhin kyyneleitä sekä kaikki maskaran rippeet silmistäni ja melkein pissasin housuuni (en myönnä mitään).

Ihana heinäkuu!

In July I had a lot of good times on Katarina, drank lots of homemade limonade, visited my childhood favourite the Finnish Museum of Natural History, sang to Paul Simon's You Can Call Me Al, spent some lovely Sundays in Naantali, Kimitoön, Ruisrock and Turku, and laughed my butt off to Jenna Marbles -videos. What a great month!

-ioanna-

Tutkimusmatkalla luonnontieteellisessä museossa

Helsingin Luonnontieteellinen museo, tuttavallisesti ihan vain Eläinmuseo, oli lempipaikkojani lapsena. Kun Mikko-serkkuni tuli Kouvolasta Helsinkiin kesälomalla, kävimme aina Stockmannilla, raitiovaunussa sekä Eläinmuseossa. Mikko keräsi perhosia, joten museon perhoshuone oli hänen suosikkinsa, minä rakastin luita ja kaksipäistä vasikkaparkaa.

Olen jo pitkään halunnut käydä uusitussa museossa, mutten ole saattanut. Mitä, jos se onkin ihan tylsä paikka? Mitä jos elukat onkin täytetty ihan kökösti? Mitä jos näytteilleasettelu on hoidettu ihan typerästi? Mitä jos ulkona ei olekaan hirvipatsasta, sisäänkäynnissä norsua tai näyttelyssä kaksipäistä vasikkaa? Pettymys olisi niin suuri, että se voisi pahimmillaan pilata mukavat lapsuusmuistot. "Pyh, olkoot!" tokaisin ja lähdin museoon avoimin mielin.

Hirvi tervehti ulkona ja fantti sisäänkäynnissä, joten olo oli tuttu ja turvallinen jo saapuessa. Alakerran luut olivat edelleen todella kiehtovia. Eläinten luurangot näyttivät niin huvittavilta, ettei niitä voinut olla tutkimatta tarkoin. Minä ja tila-autollinen kakaroita kipitimme luukasasta toiseen ja arvailimme kilpaa, mikä otus oli kyseessä. Lystiä!

Hylje ja hevonen. Muistaakseni.

Merilehmä. Kai.

Boa.

Krokotiili.

Valas! 

Luurankoarmeija!

Kuin koululainen konsanaan.

Jännää!

T-Rex hampaineen.

Yläkerran täytetyt, kuivatut ja säilötyt elukat olivat nekin mielenkiintoisia, mutta kenties niitä oikean näköisiä eläimiä on tullut nähtyä niin monesti jo kuvissa, dokumenteissa ja eläintarhoissa, ettei niillä ollut minuun enää aivan samankaltaista vaikutusta kuin museossa vieraileviin vekaroihin. Ötökät ja kalat piti itse kaivaa esiin vetolaatikoista yms., joista niitä oli hieman hankala tarkkailla. Ennen vanhaan ne olivat kaikki esillä omissa huoneissaan ja se teki tutkailusta helpompaa ja houkuttelevampaa. No säästyvätpähän araknofobit halutessaan kahdeksanjalkaisilta.

"Taas se naaras nalkuttaa," ajatteli jellona ja lompsi menemään.

Bambilla on äiti taas!

Ketun pennut kinastelee.

Karhuherralla olisi manikyyrin paikka.

Kierrokseni päättyi parvelle, jossa oli esillä museon historiaa. Siitä pidin kovin, mukuloita näyttivät kiinnostavan eväät enemmän. Niin kai siinä käy.

Helsinki 1905.

Melkoinen näky se on ollut.

Mutta missä oli kaksipäinen vasikka? No kahviossa. Mälsää. Ei se sinne kuulu, vaan muiden eläinten joukkoon! Eläinrukka näytti jotenkin erityisen surkealta erotettuna kavereistaan kuin olisi jonkinlainen kummajainen. Eprää. Myös Angry Birds -krääsää myyvä museokauppa oli pettymys, luulisi eläinaiheen antavan mahdollisuuksia vaikka mihin. Buu! Kaiken kaikkiaan visiitistä jäi joka tapauksessa hyvä mieli. Kyllä Eläinmuseo on ykkönen yhä ja ihan ehdoton kohde jokaiselle Helsinkiin suuntaavalle!

One of my favourite places as a kid was the Finnish Museum of Natural History in my hometown Helsinki. They renovated a few years back and I've been meaning to visit ever since. Well I did, and the skeletons were just as exiting as ever! I was running around with a bunch of kids trying to guess which animal each pile of bones had belonged to. I also enjoyed the museum history, that's something I don't even remember being on display before. If you're in Helsinki be sure to visit the two-headed calf and friends!


-ioanna-

Au!

Minua sattuu aina mahaan. Se on tila, johon olen jo tottunut, ihmeellistä siis on, jos ei satu. Kun mainitsin asiasta viisaalle ystävälleni Jannalle, hän ehdotti siirtymään leivän mussutuksesta hiivattomaan ja jauhottomaan versioon. Ja kas, ei satu enää! Voin jopa vedellä tulista ruokaa ilman minkäänlaisia jälkilöylyjä eturepussa! Koska Janna on viisautensa lisäksi myös mitä mainioin keittiökuningatar, hän antoi minulle vatsaystävälliseen leipään ohjeen. Janna pitää omaa Ruokahommia -blogia, joka on mainio niin tekstinsä, ohjeidensa kuin kuvienkin suhteen. Blogista löytyy siis myös tämä uuden elämän minulle antaneen siemenleivän ohje! Jannan blogiin pääset tutustumaan täältä. Suosittelen!

Leivän vinkkivitonen on siemenet. Montaa sorttia!

Ioanna lahjoi minua kerran maailman ihanimmalla keittokirjalla. Paras ikinä!

Leipä on helppo valmistaa. Kaikki ainekset vain sekaisin, koko mössö leivinpaperilla vuoratulle pellille ja uuniin. Ohje suosittelee lisäämään taikinaan mantelijauhoja, joka lisää lopputuloksen kuohkeutta. Koska en löytänyt mistään kaupasta kyseisiä jauhoja (mistä niitä löytää!), tuli omasta leipäsestäni rieskamainen ja hieman lituska. Mutta niin hyvä! Älä anna siis mantelijauhottomuuden tulla tekemisen esteeksi!

Chiliä joukkoon!

Minä ja vatsani boikotoimme tätä nykyä leipähyllyä ja valmistamme oman herkkumme itse. Oi, tätä kivuttoman elon auvoa! Onni!

-annu-

My stomach always hurts. When I told this to my friend Janna, she recommended trying this bread recipe, which doesn't include any flour or yeast. Janna has her own food blog called Ruokahommia. Her bread recipe can be found in there. Her blog is lovely, I definitely recommend it. And by the way, I don't have an pain anymore! I am so glad! Thanks to Janna and her recipe!