Maapähkinävoiveljetmitenhyvää!keksit

Ostin Luomuidyllistä kesällä purnukallisen maapähkinävoita, jota olen lisännyt jogurtin, riisikakkujen ja jopa suklaapalojen päälle. Nyt oli kuitenkin korkea aika testata maapähkinävoi leivonnassa! Nämä kullanmurut valmistuivat käden käänteessä, eivätkä ne vaatineet maapähkinävoin lisäksi mitään ihmeellisyyksiä. Loistava resepti sunnuntai-illan yhtäkkiseen herkutteluhimoon! Yksinkertainen resepti ei sisällä jauhoja tai maitotuotteita, joten se sopii myös useisiin erikoisruokavalioihin.

Maapähkinävoikeksit

(n. 20 kpl)

2,5 dl maapähkinävoita

2,5 dl sokeria

1 muna

1 tl soodaa

ripaus suolaa

0,5 tl vaniljasokeria

Sekoita maapähkinävoi ja sokeri tasaiseksi tahnaksi. Sotke voimakkaasti joukkoon muna ja sitten sooda, suola ja vaniljasokeri. Pyörittele tasaisesta taikinasta palloja ja litistä ne leivinpaperille haarukalla (halkaisija noin 3 cm). Asettele keksit väljästi, sillä ne leviävät uunissa. Paista piparit 175°C n. 10 minuuttia. Anna jäähtyä ritilällä, keitä kuppi teetä ja nautiskele!

I made peanut butter cookies for the first time and they were yummy plus super easy and quick to prepare! Just combine 1 cup of peanut butter with 1 cup of sugar. Wisk in an egg and then combine 1 teaspoon of baking soda, a pinch of salt and half a teaspoon of vanilla (sugar or extract) with the dough. Mix until smooth. Roll the dough into about 1 inch balls and set them a few inches part on a baking sheet. Flatten the balls with a fork and bake at 175°C for about 10 minutes. Let the cookies cool off, brew some tea and enjoy! Yum!

-ioanna-

Luopumisen ja omistamattomuuden keveys

Shoppailu ja itsensä palkitseminen uusilla asioilla ovat olleet minulle arkipäivää siitä lähtien, kun aloin tienata itse omat rahani. Se toi tietynlaista aikuisuutta oloon, kun sai hassata rahansa mihin halusi, koska oli ne itse hankkinutkin. Mutta mikään ei ole koskaan tarpeeksi. Jos saa paljon palkkaa, sekään ei tahdo riittää. Jos ostaa uuden vaatteen, tarvii se seurakseen koko asun ja asusteet, koska näyttää vanhojen kanssa niin typerältä. Kierre jatkuu, ostetaan lisää ja lisää ja lisää.

Toinen asiaan liittyvä omistamani piirre on se, että pidän keräilystä. Olen kuin hamsteri, joka rakastaa haalimista, tavaroiden säilyttämistä ja personoimista. Tämä minulla oli päälläni silloin ja silloin, tämän sain lapsena, tätä en voi heittää pois ja niin edelleen. Ja kun olen hankkinut paljon kaikkea lisää heittämättä mitään vanhaa pois, on pikkuruinen kotimme ratkennut melkein liitoksistaan. Paitsi että ei kuitenkaan. Koska päästäni kuului eräänä päivänä naps.

Napsahdus liittyi pitkään prosessiin, mihin olen hypännyt mukaan. Lähdin vakituisesta työstäni pitämään kahvilaa. Jo se oli radikaali muutos minulle, koska mikään ei ollut enää turvallista. Mutta en ole koskaan ollut onnellisempi kuin siinä sekopäisessä vapauden tunteen ja työtaakan mylläkässä. Kahvilan myymisen jälkeen ei uuden yrityksen perustaminen ollut enää niin pelottavaa, enemmänkin taas sitä vapauden tunteen kasvamista. Ja koska kyseessä on käytettyjen vaatteiden ja tavaroiden myymälä, aloin katsella omia nurkkiani sillä silmällä. Että nyt jos koskaan voisin luopua. Ja kun yhdestä luopuu, haluaa luopua enemmästä.

Nyt en tarkoita sitä, että en voisi luopua jostakin vanhasta ryysystä. Halusin oppia luopumaan tavaroista sen takia, että en tarvitse niitä. Ne voivat olla mukavia ja ehkä jonakin päivänä tarpeellisia, mutta en voi antaa kotini täyttyä sellaisista asioista. Haluan tänne sellaisia, joita tarvitsen nyt. Ja loppujen lopuksi kuinka paljon sitä oikeasti tarvitsee? Hyvin vähän.

Olen ollut maaninen huivien ja huulipunien ostaja. Päätin puolittaa huivimääräni, koska talvi ei ole tarpeeksi pitkä kaikkien villahuivieni pitämiseen. Otin ensin parhaat pois. Sitten vertasin loppuja huiveja niihin. En tarvitse neljää mustaa villahuivia, yksi riittänee. Laitoin suurimman osan huulipunistani pois, koska käytän vain muutamaa kirkkaanpunaista. Istuin vaatekaapin eteen ja heittelin kaikki sellaiset, joita en ole pitänyt toviin pois. En ole vieläkään valmis. Haluan tehdä saman uudestaan. Omat lempivaatteet näyttävät kauniimmilta, kun niillä on tilaa. Niitä arvostaakin silloin enemmän.

Jos tilanne äityy sellaiseksi, että luovun kaikesta, niin onneksi minulla on Retrobot. Että en aivan nakupellenä painele menemään. Ja jos haksahdan sellaiseksi, että en käytä ollenkaan kosmetiikkaa tai deodoranttia, minua saa tulla lyömään paistinpannulla päähän. Huulipunaa pitää aina olla. Vaikka käärinliinoissa ei ole taskuja, niin ainakin voi kuolla kauniina.


I have started to give my clothes and things away. It started with Bossaliina and Retrobot. I left my job and good salary for making my dreams come true. It was the best thing I have ever done for myself! And now I don't want to own anything. Well, maybe something, but less. I want to appreciate the things I have. But if I become a hippie, who doesn't want to use any make up or deodorant, you can hit me on my head. I want to wear lipstick – even to my grave :)

-annu-

Detroitin rauniossa

Kun talous romahti Yhdysvalloissa, tehdaskaupungit kärsivät eniten. Niistä yksi merkittävimmistä oli Detroit. Yves Marchandin and Romain Meffren valokuvat kaupungin raunioista ovat todella pysäyttäviä. Niissä hetket ovat seisahtuneita, elämä jäänyt kesken. Hylätty kirjasto on aavemainen ja teatteri kuin noiduttu 100 vuoden uneen. Kirkot muistuttavat sotatantereita ja hotelli näyttää siltä, ettei siellä olisi ollut ketään vuosikymmeniin. Kiehtovan surullista. Voisin katsella näitä kuvia pää tuumivasti kallellaan tuntikausia. Voi mitä kaikkea tuolla olisikaan voinut vielä tapahtua.

William Livingstone House.

Lee Plaza Hotel -hotellista.

George W. Ferris -koulun biologian luokka.

United Artists Theater.

East Methodist Church.

East Side Public Library.

These beautiful photographs of Detroit in ruins are by Yves Marchand and Romain Meffre. They are breathtakingly sad, haunting even. I could look at them head tilted for hours on end.

-ioanna-

Nämä ja muut sarjan kuvat täältä / These and more pictures can be found here.

Yhtä sirkusta

Hauskoissa vapaa-ajanviettopaikoissa on jotain taikaa. Huvipuisto on kuin jonkinlainen haavemaailma, jossa voi ensin kieppua ja kiljua pää pyörällä ja sitten herkutella itsensä tainnoksiin hattaran voimin. Kun elokuvateatterin salin ovet sulkeutuvat ja valot hiipuvat, yleisöstä tulee jotenkin kokonainen yksikkö. Vaikken tunne ympärilläni istuvia ihmisiä, nauramme, itkemme, pelkäämme ja koemme yhdessä. Siksi olen kai joskus tehnyt huvipuistosta, elokuvateatterista ja kiertävästä tivolistakin työpaikan.

Koska hupipaikat houkuttelevat, on suorastaan eriskummallista, etten ole koskaan ollut sirkuksessa! Paitsi kävin minä viime kesänä Cirque Draculassa miekannielijän vieraana (se oli huippua!) ja kerran kyllä vietin illan Cirque de Soleilin hattuhyllyllä (se taas oli sen verran kummaa, että epäilin syöneeni ravintolassa vääränlaisia sieniä) mutta sellaisessa perinteisessä sirkusnäytöksessä en ollut koskaan ollut. 

Ja ajattele: Sirkuspelle Hermanni oli yksi lapsuuteni sankareista! Rakastin häntä ihan hurjasti. Odotin aina, että Hermanni puhuu minulle, mutta Pentti Joensuusta ja Piritta Jämsästä olivat minua onnekkaampia. Hauskinta oli, kun Hermanni itki, sillä hänen kyyneleet suihkusivat pitkin televisioruutua. Myös pellen hätäaputoimisto, äitiliini, mansikan molukat, kepakko ja näköpuhelin olivat huippujuttuja. Äiti koetti kerran jopa saada Hermannin syntymäpäiväjuhliini, mutta valitettavasti se ei onnistunut. (Koska Timo Taikurikin oli buukattu, vieraitani viihdyti joku tavistaikuri.)

Ystäväni Anniina kertoi olevansa yhtä kokematon sirkuksen suhteen, joten korjasimme tilanteen sunnuntaina, kun Sirkus Finlandia saapui Naantaliin. Teltat ja vaunut olivat juuri niin värikkäitä ja jänniä kuin pitääkin. Niissä oli sitä sirkustunnelmaa, josta olin jäänyt paitsi. Ja hattaraa! Ja paukkumaissia! Ja suuria tikkukaramellejä! Voi miten jännää! Vaikka taisimme olla ainoa lapseton seurue, olimme ihan mukana meiningissä.

Ja sitten astuimme telttaan – suoraan 90-luvulle. Ohjelma, lavasteet ja puvustus jolivat köyhiä. Hiukan paljetteja tuolla, vähän satiinia täällä. Kova valo. Nuori ja heikkoääninen nössötirehtööri. Ysärimusiikkia kaikkine melroseplacemaisine sähkökitarasooloineen. Huonoja vitsejä. Säikky ja äkäinen kissarukka. Masentunut hevonen. Pari tyyppiä gorillapuvussa. Ja Pellellä oli jalassaan Converset.

Kas näin! Huivista tuli pulu!

Heppa oli pilkukas kuin Peppi Pitkätossun Lilla Gubben.

Poika ja hyrrä.

Moottoripyöräilijät surrasivat aukeavassa häkissä.

Kämäisyyttä olisi ehkä sietänyt, jos sisältö olisi aiheuttanut enemmän tuolla jossain sisuskaluissani. Lintutaikuri oli viihdyttävä ja häkkipallossa kaasuttelevat moottoripyöräilijät vakuuttivat, mutta vaahtopötkylöitä tasapainottelevan akrobatianäytöksen aikana kokosin jo kauppalistaa. Ehkä ongelma on siinä, että kaikki tämä ja enemmän on jo nähty moneen otteeseen. Trapetsitaiteilijat ovat tietysti eteviä, mutta turta aivoni ei vaikutu aivan yhtä helposti enää, onhan tv ja netti täynnä kaikkea mullistavaa. Minulle Sirkus Finlandia oli hiukan kuin ruotsinlaivan ja Talent Suomen vahinkolapsi. Valitettavasti. Mutta kenties olin hommaan vain liian vanha ja kriittinen. Onneksi hattara sentään oli hyvää.

I've worked at a fun fair, amusement park and movie theater, yet I've never been to a traditional circus. That's odd, especially as my favourite tv-program as a kid was about a circus clown. My friend Anniina  had never been either so on Sunday we went to Sirkus Finlandia as they were in Naantali. Unfortunately, it was a bit of a disappointment. The staging, costumes and music were quite poor and very 90's and not very many performances impressed me. Maybe it's cause I've seen too much crazy stuff on tv and online. Or maybe I'm just too old. Thankfully the cotton candy was yummy.

-ioanna-

Työhuoneella

Se, että tekee töitä kotonaan, on hullun hommaa. Ainakin minun mielestäni. On vaikea keskittyä, olla tarttumatta tiskiharjaan tai rättiin, sillä juuri silloin, kun deadline pukkaa päälle ja pitäisi nakuttaa koneella kuin kaistapäinen, alkaa siivous yllättävällä tavalla houkutella. Mikä siinä oikein on? Miksi sitä haluaa itselleen vielä suuremman stressin jo olemassa olevan päälle? Silkkaa masokismia!

Me olemme Ioannan kanssa selkeästi työhuoneihmisiä. Kahvilan aikaan hankimme eri työhuoneita, koska kuvittelimme, että kaiken vapaa-ajan (jota oli ehkä kaksi minuuttia vuorokaudessa) voisi viettää kamalan luovasti ja ihanasti omassa työhuoneessa.

Niin, hankimme kolme eri työhuonetta. Ensimmäisessä emme käyneet ollenkaan. Toiseen kannoimme kaikki roinamme. Mutta emme me sielläkään viihtyneet. Kolmannen me maalasimme ja roijasimme taas kaikki kamamme sinne. Mutta ei sielläkään tullut oltua. Sitten hankimme liiketilan. Siivosimme sen, raahasimme kaikki tavaramme työhuoneelta pois uuteen takahuoneeseemme ja aloitimme taas alusta. Tätä kirjoittaessani päähäni hiipii ajatus siitä olemmeko me jollakin tavalla vinksahtaneita. Vai haluaisimmeko me alitajuntaisesti vain alituista muutosta, ehkä perustaa muuttofirman?

Mutta nyt voin sanoa, että ai hyvänen aika, kuinka ihana työhuone meillä onkaan! Olen mennyt sinne tekemään töitäkin, vaikka juoruilu Ioanna tai Mertan kanssa on toki paljon hauskempaa puuhaa. Välillä voi astua putiikin puolelle, välillä lösähtää sohvalle potemaan. 

Lounastauko! Sushia naamaan!

Kahvitauko! Sitä kahvia naamaan!

Mutta vaikka minulla on nyt työhuone jota jopa käytän, ei tavaroiden raahaaminen silti ole loppunut. Kaikkea tarvitsee tuplasti, sillä kuitenkin, aina välillä sitä tulee tehtyä kotonakin hommia. On tämä hankalaa, pienyrittäjän aasimainen arki! Mutta mukavaakin, sillä kotipäivinä saa ainakin siivottua, jos työnteosta ei tule mitään.

-annu-

We have had many studio's with Ioanna. And we haven't really used them at all. It was only the idea that we have a possibility to go to do our own thing's to the studio, but it also stayed as an idea. But now we have our studio in our shop and it is great! You can do your own thing's but if you need company, it is possible too. Just open the door and go to the shop. Great!

Elokuussa

Annu löysi minulle hienot mustat kävelykengät. Olen hiukan rakastunut niihin.

Hurahdin olympialaisiin ja rupesin himourheilijaksi.

Miellyin mustavalkoiseen. Kenties liikaakin.

Maalasin pyöräni hienoksi. Huomaa värien kirjo.

Kuva: Tomi Palsa, YLE

 Björk oli mieletön ja upea Suvilahdessa.

Kuuntelin tätä kerta toisensa jälkeen. The Vaccines – Teenage Icon. 

Söin kasapäin banana popseja! 

In August Annu found me these amazing shoes, I got Olympic fever and became an athlete for a day, my colour palette was monochrome, I gave my bike a makeover (in black and white, duh!), Björk was amazing at FLOW, I listened repeatedly to Teenage Icon by The Vaccines and I ate a bunch of banana pops.   

-ioanna-

Luonnossa

En ole koskaan ollut sunnuntai-ihmisiä. Se päivä ei ole ikinä ollut minulle mukava lepopäivä, kaikkea muuta. Se on se 24-tuntinen, jolloin vain murehdin alkavaa viikkoa, mennyttä viikkoa, kotia, töitä, itseäni. Mutta! Nyt tein märehtimiseen poikkeuksen ja sen sijaan, että olisin taas miettinyt sohvalla miten meille tässä elämässä oikein käy, lähdin Ioannan ja ystävämme Pauliinan kanssa kirppisreissulle. Eikä siinäkään vielä kaikki! Me menimme Ioannan kanssa kirppisten jälkeen vielä luontoonkin!

Astuin todistetusti luontoon.

Ioanna päivittelee kasvimaailmaa.

Kesäni on ollut harvinaisen luonnoton. Olen kykkinyt kaupungilla ja sisätiloissa. Se on sääli, sillä luonnossa sitä vasta ihmisen sielu lepää. Me menimme niinkin järjestettyyn luontoon kuin kasvitieteelliseen puutarhaan. Päivittelimme kaiken maailman kasveja ja puita, mitä kaikkea tältä pallolta voikaan löytyä!

Minulla ei ole kotona palastakaan luontoa, koska olen kamalan huono kukkien hoitaja. Kaikki kuolevat väistämättä, kun unohdan kastella niitä. Tai jos muistan kastella, teen senkin jotenkin väärin. Sitten ne hiljaisina vain tekevät itsarin, mokomat. Jos kasvin kommunikointi on pelkästään nuupahtamista, niin mistä ihmeestä minä voin tietää tarkoittaako se sitä, että sillä on kamala jano vai sitä, että olen antanut liikaa vettä? Ja se valohässäkkä, ikkunalle vai pimeämpään, etelään, pohjoiseen, purkkiin salaojia, kiviä, kaktusmultaa, tavallista multaa, kuinka iso purkki, kuinka syvälle juuret, kuinka usein saa purkin ja mullat vaihtaa, mitä, täh, phöh. Kamalasti kysymyksiä ja edessä hiljainen huijari, joka lötköttää lehtiensä kanssa ja saa olon joukkomurhaajaksi. Eräänä yönä kaksi kasviani tekivät joukkoitsemurhan. Kaksi. Samana yönä. Niin epäreilua! Arvatkaas vaan tuliko siitä sitten mukava päivä. No ei, ei todellakaan. Sen jälkeen en ole kukkia hankkinut.

Ioanna osti luontoa kotiin.

Luonnossa samoilun jälkeen menimme Ruissalon kahvilaan lohisopalle. Ja päätimme vakaasti, että luontoon pitää tulla uudestaan, ennen kuin se samperin talvi alkaa ja linnoittaudun kotiini kolmeksi kuukaudeksi. Silloin minäkin haluan tiputtaa kaikki lehteni ja mököttää menemään. Silloin jokainen päivä on kuin sunnuntai.

Pakko keksiä talveksi kaikkea superhauskaa, jotta pimeitä, kylmiä päiviä ei mieti niin suurella ponnella. Meille voi käydä talvellakin ihan hyvin, eikö? Ehkä hankin muovikukkia purkkeihin, niin saan ainakin jotain elävän näköistä ja kuolematonta kotiini. Muovikukkiin voi ainakin luottaa tämän arvaamattoman luonnon keskellä.

-annu-

We went into nature! Me and Ioanna walked in Ruissalo and enjoyed the silence and all those beautiful flowers we saw. I don't have any plants at home. Because they always die. I don't know how to take care of them! What is the right amount of water? How much light do they need? How big pots? Lot's of questions without answers! Maybe I should buy plastic flowers for wintertime. Then I could have something that looks alive even though I won't need to take care of it and I can't kill it. Maybe plastic plants will help me get through the dark, long winter?