Olipa kerran kahvila...

kuvan otti Pauliina Vesterinen

Annu ja minä olimme suunnitelleet omaa kahvilaa jo vuosia. Homma alkoi haaveiluna, mutta muuttui pikkuhiljaa tavoitteeksi. Liikeideamme oli yksinkertainen: halusimme luoda aivan erityisen paikan, jossa olisi kotoisan lämmin tunnelma ja joka tarjoaisi herkullisia itse tehtyjä makeita ja suolaisia syötäviä ja juotavia. Keräsimme reseptejä ja kuvia, jotka kuvastivat tulevaa kahvilaamme. Etsimme toimitilaa. Kävimme baristakurssin ja ilmoittauduimme yrittäjäkoulutukseen.

Sitten kuulimme, että Turun keskusta-alueen ravintola-alan yrityksille ei myönnetä lainkaan starttirahoja eikä Finnveran lainoja. Vailla säästöjä päätimme siirtää kahvilaunelmaamme hamaan tulevaisuuteen, sitten joskus kun on rahaa -aikaan. Kaksi päivää myöhemmin eräs yrittäjä sitten tarjosikin meille mahdollisuutta toteuttaa unelmamme. Hän tarvitsi liikekumppaneita, jotka hoitaisivat ravintola-alan liiketoimintaa itsenäisesti ja piti ideoistamme. Sijoitus oli taloudellisesti pieni ja mahdollinen. Pidimme pikaisen palaverin elokuvateatterin sisäpihalla. Se meni suunnilleen näin:

– Apua! Mitä me tehdään?

– Nyt tai ei koskaan.

– Nyt meistä otetaan mittaa. Ollaanko me pelkkää puhetta vai tosissaan?

– Joko tehdään tää tai ei mainita kahvilaa enää sanallakaan ikinä.

– Mitä jos kaikki menee mönkään?

– No ainakin ollaan opittu ihan mielettömästi.

– Eikä tartte mummona miettiä, että mitä jos.

– Niinpä. Hypätäänkö?

–Hypätään.

Pauliina Vesterinen kuvasi tämänkin

Ja siinä sitä oltiin. Pistimme kahvilan pystyyn muutamassa viikossa ja avasimme ovet 23.8.2010 (Annun hääpäivänä!). Ensimmäinen kuukausi meni sumussa, en rehellisesti sanottuna muista niistä päivistä mitään. Paitsi, että koko ajan jännitti ja pelotti. Mutta sitten homma alkoi rullata, pikku hiljaa. Rentouduimme ja aloimme luottaa kahvilaamme ja itseemme. Saimme apua harjoittelijoista ja palkkasimme jopa työvoimaa. Järjestimme tapahtumia, meistä kirjoitettiin lehtiin ja opimme, mikä toimii ja mikä ei. Kesä oli vaikea, mutta selvisimme siitäkin. Ja mikä parasta, kahvilastamme pidettiin ja se koettiin tärkeänä.

Saimme pian kuitenkin kuulla, että yhtiökumppanimme, yrityksen pääosakas, halusi myydä osuutensa ja nopeasti. Se oli toki hänen oikeutensa ja mieluiten hän olisikin myynyt koko yrityksen meille. Ongelma olikin rahoitus, joka ei osaltamme järjestynyt. Niinpä päätimme yhdessä, että myydään sitten koko homma. Aikaa kului, kuukausi, toinen, puoli vuotta jne. Ei uutisia. Kunnes marraskuun alussa saimme käskyn pistää pillit pussiin.

Ja sen pituinen se.

ja tämänkin hienon kuvan otti Pauliina Vesterinen

Nopea aikataulu harmitti lähinnä käytännön järjestelyjen ja asiakaskunnan suhteen. Kahvilan sulkeminen oli varmasti suurempi suru-uutinen asiakaskunnalle kuin meille, tiesimmehän, että näin todennäköisesti loppujen lopuksi jossain vaiheessa käy. Siinä mielessä nopea loppu oli helpompaa – kuin laastarin riuhtaisu. Rakkaiden asiakkaiden hyvästely, suru-uutisen kertominen ja pettyneiden ilmeiden näkeminen ei nimittäin ollut helppoa. Joillekin kahvilamme oli aidosti tärkeä osa arkea ja sen menettäminen kosketti. Ja se vuorostaan kosketti meitä. Sillä parasta, mitä meillä ja kahvilalla oli, olivat asiakkaamme.

Asiakkaamme tekivät kahvilastamme juuri sellaisen, kuin halusimme. Eikä tämä nyt ole mitään nuoleskelua tai epäaitoa pullamössöilyä vaan ihan vilpitön totuus: Bossaliinalla oli maailman ihanin asiakaskunta. Monesta vakioasiakkaasta on tullut rakkaita ystäviä ja suurta osaa tulee aidosti ikävä. Meidän tiskillämme ei ainoastaan tilattu erikoiskahveja vaan jaettiin ilot ja surut nauruin ja kyynelinkin. Kun jokin asia otti aivoon, jupistiin siitä usein yhdessä. Ja kun jokin asia innosti, hihkuimme yhdessä. Saimme seurata vierestä, kun teineistä tuli nuoria aikuisia ja jännitimme oikeasti, kun lounaspariskunnan nainen lähti synnyttämään. Salaattimme äärellä kosittiin ja kaakaokupponen kourassa opeteltiin lukemaan. On todella koskettavaa saada olla osana niin monen ihanan ihmisen arkea. Koemme suurinta onnistumisen tunnetta siitä, että tiedämme piristäneemme useita ankeita päiviä ja helpottaneemme monia vaikeita hetkiä, edes hiukan. Sillä arjen pienillä iloilla on suurenmoinen vaikutus.

kuva by Valtteri Hentilä

Se, että kahvilamme tarina oli tullut tiensä päähän ei itsessään tuntunut meistä niin pahalta. Olimme saaneet toteuttaa unelmamme kokonaisuudessaan ja olimme onnistuneet siinä paremmin kuin olisi koskaan voinut toivoa. Olemme viimeisen puolentoista vuoden aikana oppineet enemmän kuin missään koulussa koskaan. Olemme tutustuneet aivan mielettömiin ihmisiin, joita emme muuten olisi varmaan koskaan edes tavanneet. Olemme saaneet itsevarmuutta ja intoa ja tiedämme nyt mihin kaikkeen pystymme. Kaiken lisäksi saamme pitää hiukan lomaakin. Kaikki siis hyvin. Paremmin kuin hyvin.

Minkäköhän haaveen sitä toteuttaisi seuraavaksi?

i&a