Kalojen luona kylässä

Vedessä on hyvä olla. Tuo elementeistä märin on rauhoittava, lilluipa sitä kylpyammeessa tai Välimeressä. Sinne Välimereen on erityisen ikävä, viime kerrasta on kohta neljä vuotta. Kun on lapsena pulikoinut itsensä tainnuksiin Kreikan mummolan rannalla joka ikinen kesä, vetää veri turkoosin veden äärelle vielä aikuisenakin. Visiitti Sea Lifeiin sen kuin vahvisti kaipuuta.

Ollapa kala suuressa valtameressä. Uiskennella pitkin poikin, asua upeiden korallien katveessa, olla piilosilla sisarusten kanssa vanhan hylyn onkaloissa, käydä välipalalla rauskun selässä. Ja kaikkialla olisi hiljaista.

Mikäköhän siinä meren elämässä oikein viehättää? Miksi jaksoin tuijottaa Jacques Cousteaun tutkimusmatkoja paljon pidempään kuin Avara luonto -ohjelman savannijaksoa? Miksi Ariel on Disneyn prinsessoista suosikkini ja tilasin abivuonnani juuri Hawajin yliopiston meribiologian laitoksen brosyyrin? Jokin siinä meressä kutsuu. Kenties olin entisessä elämässäni välimerenneito. Tai merisiili. Kuka tietää.

I've always loved the sea. It's been four years since my last trip to the Mediterranean and the itch is getting bad. Having spent my childhood summers on a Greek island probably has something to do with it. Visiting Sea Life didn't really help – oh how I love the sea and all it's weird creatures! Maybe I was a mermaid in my previous life. Or a starfish. Who knows.

-ioanna-