Trauma tässä, moi!

Kuva täältä.

Vaikka sitä onkin jo "vanha" tai ainakin ollut aikuinen hyvän tovin, niin silti tulee eteen hetkiä, jolloin taantuu takaisin lapseksi tai teiniksi. Ei alkuunkaan huomaamattaan ja erityisesti haluamattaan. Ihan kuin kutistuisi silmissä ja olisi taas se joka paikkaan epävarmuuttaan näyttävä olio.

Siellä ne silloin remuavat, sisimmässä, vanhat traumat, jotka on ajatellut olleen jo menneen talven lumia iät ja ajat. Mutta me emme ole ollenkaan junamaisia (vaikka Jenni Vartiainen niin väittää) ja kulje vain eteenpäin mistään menneestä välittämättä. Mennyt pitää takapuskurista niin lujaa kiinni, että kun viimein pysähtyy, se leviää pitkin poikin joka paikkaan rumaksi läikäksi, jota saa kauhuissaan kerätä kasaan, jotta kukaan ei nyt vain sattuisi huomaamaan.

Välillä omille traumoilleen on sokea. Silloin ne saattavat paistaa läpi vain muille ihmisille. Mutta useimmiten omat piikkinsä tietää turhankin hyvin ja niitä yrittää peitellä parhaansa mukaan.

Kuva täältä.

Minulla oli lapsena hankaluuksia olla hyvä ihminen. Äitini vei minua usein seurakuntaan, missä oli toki mukavaa. Siellä kuitenkin pidettiin sellaisia asioita, joihin minä olin erityisen mieltynyt, syntinä. Tai no, turha yleistys on väärin. Jokaiseen lahkoon mahtuu ihmisiä kaikista eri näkemystaustoista, eivät kaikki ajattele putkimaisesti samalla lailla synnistä.

Mutta minulle se oli raastavaa. Pidin tanssimisesta, vaatteista, meikeistä. Olisin halunnut harrastaa tanssia, mutta se ei ollut sopivaa. Eivät myöskään koulun diskot. Mitä pahaa niissä olisi voinut tapahtua? Eivätkö liike ja musiikki ole kuitenkin ihania asioita?

Kotona sain olla sellainen kuin olen. Ompelija-äiti teki kolttuja toisensa perään, sain maalata naamani ihan miten halusin ja katsoimme kaikki mahdolliset musiikkiohjelmat telkkarista.

Mutta kun joudun tietynlaiseen ympäristöön, tietynlaisten ihmisten kanssa (kryptistä!), oloni on vaivaantunut. Ikään kuin olisin auttamattoman syntinen ja maailman hirvein ihminen. Onnekseni olen päässyt myös sellaiseen ilmapiiriin, missä hengellisyys ja ihmisyys ovat molemmat arvostettavia asioita ja missä kukaan ei lähde osoittamaan sormella. Se ilmapiiri on lellinyt ja hoivannut syyllisyys-puoltani. Olen enää vain vähän karmea, kun joku suuri pastori tulee vastaan.

Kun vielä voisin nähdä sen naisen, joka väitti minun olevan riivattu, kun juoksin pikkulapsena ympäri seurakunnan salia. Se on mahdotonta, sillä hän on jo edesmennyt mirri. Mutta pääni sisällä voinen käydä keskustelun hänen kanssaan.
"Minä olin eläväinen lapsi ja se on ihan sallittua. Sellaiseksi minut on tehty. Ja katsos nyt, kuinka reippaasti minä osaan edelleen juosta pitkin kirkkoa."

My mom used to take me to pentacostal church when I was a child. There were some people, who thought dancing, and putting make-up is a sin. I liked those things as a child. And still do. That has caused me an idea of myself; that I am a big sinner and never enough because I like sinful things. What is wrong with dancing and music? Aren´t those very great and wonderful things in our lives? Well, anyway, I have been trying to understand, that I am what I am, I can like things I like, and thats fine. That doesn't make me any less of a person. Childhood traumas can cause us a lot of work. 

-annu-