Kynnysmaton tervehdys

Meillä on putiikilla vanha tylsä Ikean kynnysmatto. Eräänä hiljaisena päivänä se sai kirjaimia koristeeksi.

Metodi oli kovin yksinkertainen. Piirsin paperille kirjaimet ja leikkasin ne mattoveitsellä irti, kas siinä sabloona! Sitten vain teippasin muotin paikoilleen ja suihkin spraymaalia koloihin.

 I revamped our old booring doormat. I just wrote the text on a paper and cut it out to make a stencil. Then I taped the stencil put and spray painted the words. Easy peasy.

-ioanna-

Yö herra Oscarin seurassa

Elokuvaintoilijana katson yleensä aina Oscar-gaalan livenä. Elokuvateatterivuosinani Oscar-valvojaiset olivat yksi vuoden odotetuimpia tapahtumia. Silloin koko leffateatterin henkilökunta kokoontui jakamaan omat palkintonsa (kuten paras poppaaja), kemuilemaan, katsomaan lähetystä valkokankaalta ja kilpailemaan siitä, kuka veikkaa eniten voittajia oikein.

Tänä vuonna seurasin Hollywoodin suurinta elokuvatapahtumaa kaverin sohvalta runsaan noutopöydän  läheisyydestä. Tarjolla oli mm. merkkareita, dippiä ja dippailtavia, juustoja, hummusta, taikaleipää, kotitekoista Bountya, kotitekoista limonadia, kattilapopparia sekä kahvia ja Piin elämän kunniaksi myös tiikerikakkua.

Kuva / Photo

Olimme varustautuneet punaista mattoa varten arvostelulomakkein ja varsinaista lähetystä varten bingolapuilla ja veikkauslipukkeella. Omat suosikkipukuni olivat Amy Adamsin upea vaaleanharmaa röyhelötaivas Oscar de la Rentan tapaan, Naomi Wattsin Armani Prive -futuristimekko ja Jennifer Anistonin punainen Valentino. Suurimmat trendit olivat vaaleat puuterivärit, metalli ja kimalle, merenneitolaahus sekä selkeästi muotoiltu (usein tissikupillinen) yläosa. Niitä kauppojen rekit kai sitten notkuvat vuoden kahden päästä.



Bingolappua ruksittiin sitä mukaan, kun "Jennifer Lawrence voittaa pystin parhaasta naispääosasta", "joku voittajista sanoo amazing", "Sean Connery vilahtaa", "Adele esiintyy", "palkinnon luovuttajalla on sininen mekko", "juontaja sekoilee sanoissaan", "orkesteri keskeyttää kiitospuheen" jne. Hauskaa, vaikken itse päässytkään huutamaan bingoa (sillä kukaan voittajista ei kaivanut kiitospuhettaan varten silmälaseja taskustaan, komentanut lapsiaan menemään nukkumaan tai puhunut epäselvällä korostuksella).

Kun Ben Affleck oli saanut pidettyä tunteellisen kiitospuheensa parhaan elokuvan pysti kädessään, aurinko oli jo noussut ja kello lyönyt seitsemän, julistauduin veikkauskisan voittajaksi 14/24-tuloksella. Vuoden päästä uudestaan!



I always watch the Oscars live, even though the show airs during the night here in Finland. This year my Oscar night involved a huge spread of dips and dippables (that's a word, right?), too many sweets (like homemade Bounty!), a red carpet report card (my favourites were Amy Adams, Naomi Watts and Jennifer Aniston), Oscar Bingo (with categories like "presenter flubs line" and "orchestra cutsoff winner's speech") and and the Oscar ballot of course (I won with 14/24 right!). Can't wait till next year!

-ioanna-

Valitusvirrestä irti!

Valitusvirren laulaminen on joskus niin huomaamatonta. Sitä vain levittää ikävää ja kalsaa tunnelmaa ensin oman päänsä ja sydämensä täyteen, jonka jälkeen poksauttaa suunsa auki ja pilaa kaikkien muidenkin elämän. Tai turhan dramaattista, ehkä sitä pilaa vain muiden päivän tai sen hetken. Tuskin kenenkään sanoilla on niin suurta vaikutusta, että koko elämä menisi muusiksi. Toivottavasti.

Uusin Trendi sisälsi jutun valittamisen lopettamisesta – juuri siitä aiheesta, jota olemme Retrobotissamme miettineet. Valittaminen loppuu, kun tiedostaa valittavansa. Siitä on tullut monelle tapa, johon ei edes kiinnitä huomiota, joten siitä irti pääseminen vaatii ensimmäiseksi oman käyttäytymisen ja puhumisen tarkkailun.

Omat keinoni turhan negatiivisuuden suoltamiseen ovat seuraavat:

Kirjoita joka aamu kirjaan kolme sivua ajatusvirtaa, kuten taannoin yhdessä postauksessa kerroin. Kun ei ajattele kirjoittamistaan sen enempää, siirtää huolet ennen päivän aloitusta sivuille. Tämä jo vähentää valitusta!

Kuuntele itseäsi. Mitä tuli taas puhuttua? Ja miksi? Eikö asioihin voisi vaikuttaa niin, että valittaminenkin loppuisi?

Valitatko siksi, että se nyt vain on tapana omassa lähipiirissäsi? Valitatteko usein yhdessä? Onko se, että ei valitakaan, paremminkin särö yhteiselossa kuin tervehdyttävä tapa? Pyri keventämään valitusta. Jos se ei tuttaville sovi, vaihda seuraa.

Onko valittaminen helpompi reitti kuin asioihin tarttuminen? Oletko aina halunnut vaihtaa työpaikkaa, mennä opiskelemaan unelmiesi alaa, aloittaa uuden harrastuksen? Unelman toteuttaminen on joskus niin pelottavaa, koska kukaan ei voi olla varma mitä niiden takana on. Oliko unelma realistinen vai tuliko taas petyttyä? Se riski on kuitenkin otettava, varmoja emme voi olla mistään, jos emme vain kokeile, pety ja kokeile silti taas.

Kynä suuhun! Päämme on sen verran huijattavissa, että tekohymykin saa aivojen serotoniinituotannon liikeelle. Kynä suussa tulee hymyiltyä suuresti, joten paska päivä voi pelastua pelkästään tällä taktiikalla. Huijaa siis päätäsi!

Sano kivoja asioita! Kun kehut muita, oma olosikin kohenee. Ja kun kehuttava saa hyvän mielen, hänkin toivottavasti jatkaa samalla linjalla. Lumipalloefekti on valmis!

Ja miksi kuvat termarista ja kahvikupista liittyvät tähän? No, olen valittanut kahvinkeittimestämme jo pidemmän tovin. Se keittää ihan hyvää kahvia, mutta polttaa kahvin pannuun kiinni ja on sitten kitkerää ja kamalaa. Uuden kahvinkeittimen ostaminen ei ole vaihtoehto, kahdesta syystä. En halua ostaa mitään. Ja toiseksi, olen tällä hetkellä niin köyhä, että jos ostaisin kahvinkeittimen, haluaisin sijoittaa hyvään, joka on kovinkin kallis. Ja mitä sitten eräänä virttyneenä aamuna keksin? Termarin! Kahvi on siinä pehmeää ja kuumaa, eikä tuo mintunvihreä pallero ole ollenkaan pöllömpi näky pöydällä. Kas, kun lopetin valittamisen ja mietin ratkaisua ongelmaani, parani aamuni pienellä keinolla.

Että tällaista tällä kertaa! Älä valita!

-annu-

Sometimes it's easier to complain than to think positive. But believe me, and I think you already know, a positive attitude towards life is healthier and gives you energy, happiness and hope! What could you do about the things you complain about? Start changing your life by concentrating on you and the things you talk about. Say positive things, compliment others and yourself, write down your worries, put a pencil to your mouth and smile! Easy little things for a better life.

Yöpöytä

Äitini vanha tuoli toimi yöpöytänäni pitkään. Tai oikeastaan se ei toiminut lainkaan, sillä pehmustettu istuin oli epävakaa alusta lampulle ja istuintaso oli epäkäytännöllisen korkealla lattialla lepäävään sänkyymme nähden. Kun jälleen kerran onnistuin unissani yöllä kaatamaan lampun päälleni, päätin keksiä yöpöytäni uudelleen.

Maalasin äidin vintiltä löydetyt vanhat limukorit joskus aikoinaan valkoisiksi ja pinosin niistä hyllyn keittiöön. Hain yhden puukorin yöpöydäksi ja se toimii paremmin kuin hyvin. Yksinkertainen ja käytännöllinen. Ja toistaiseksi yöllisistä valaisinkamppailuista ei ole ollut tietoakaan.





My previous side table was an old padded chair. The padding was an unstable surface for my lamp and it was too high all together as our bed is low on the floor. So after once again being hit on the head by a knocked over lamp I decided it was time for a change.

I found these old wooden soda crates in my Mom's attic once, painted them white and piled them into a shelves in the kitchen. So I just took one of them and turned it into a new bed side table. So far I'm liking it. Simple and practical. And no more mid-night head injuries with lighting appliances.

-ioanna-

Selkä kuin morsian

Olen pitsikäs. Rakastan pitsiä! Sisälläni asuva vanha mummo hihkuu, kun heitän pöydän tai itseni päälle tätä kädentaidoista jalointa lajia.

Tiedän, että Raumalla valitaan joka vuosi pitsimissi. Pitsimissi! Olisin ehkä paras! Mutta jos se pitää sisällään nypläystä, pitää minun valitettavasti jättäytyä kisasta. En ole koskaan nyplännyt ja se näyttää niin haastavalta hommalta, että voi pojat. Hatunnosto vain teille kaikille nyplääjille. Teitä on lukijoiden joukossa varmasti tolkuttomasti.

Kävin Eurokankaassa hivelemässä kangaspakkoja. Ja vaikka kuinka katselin kaikenlaisia kuoseja, niin suuntani oli vankasti pitsiläjään suuntaava. Sulloin käteni kangaskasaan ja vetelin toinen toistaan ihanampaa pitsiä esiin. Ja sieltä se löytyi, juuri sopiva pitsi paitaani!

Jaa niin mihin paitaan? No, ihan tavalliseen kauluspaitaan, josta purin selkäosan irti. En ole maailman taitavin ompelija, mutta tämä johtuu vain siitä, koska äitini on ammatiltaan ompelija ja tuli aina hirnumaan selkäni taakse, kun raivosin ompeleeni äärellä. Tästäkin huolimatta yritän aina sinnikkäästi! (Äiti antoi kyllä aina omia pikkuhommiaan minulle tehtäväksi. Osaan esimerkiksi purkaa ja piirtää kaavoja ihan hemmetin hyvin.)

Niin, purin selkäosan ja käytin selkäkappaletta kaavana pitsiin. Leikkasin pitsistä leveyssuunnassa hieman suuremman, jotta sain yläreunaan rypytyksen. Ompelin pitsin paitaan, tein helmasta pyöreän ja valmista tuli. Hankalin kohta oli kankaan istuttaminen hihakappaleisiin, mutta aijaa hei, pystyin siihenkin. Tämä olkoon positiivinen läimäisy sellaiselle, joka pelkää kaikkea ompelukoneeseen liittyvää. Se vaatii vain hieman kärsivällisyyttä! Jos hermot menee, niin ei hätää! Se menee parhaimmillakin ompelijoilla!

Kuvasin paidan ilman minua sen sisällä. Kuvautin itseäni siipallani kahteenkin eri otteeseen, mutta se meni loppujen lopuksi Tää ei oo hyvä, ota uus -sähläykseksi ja vaikka kuvia oli tuhottomasti, olivat ne kuitenkin jotenkin pöllöjä. Vaikka paitahan ei ole lainkaan pöllömpi, eihän?

Ihanaista päivää, murut! Pitsillä tai ilman! (Pitsillä pliis!)

-annu-


I loooove lace. In Rauma they choose Miss Lace every year at the Lace Week carneval. I would totally be the best! 
I sewed some lace onto the back of one of my blouses. It turned out fine, didn't it? It is nice to make  changes to ordinary clothing to give it a little enhancement.

Printtifarkut

Lopputuloksen ihailua.

Kaupat ovat täynnä printtifarkkuja. Yksiä koristavat tähdet, toisia pallot. Koska kaapissani lojui kahdet lähes identtiset farmarit, nappasin toiset, kaivelin askartelukaappiani ja painelin pöksyt täyteen vaaleita sydämiä. Seuraavana päivänä puin ylleni printtifarkut!

Hommaa varten tarvitset farkut, kankaanpainoväriä sekä leimasimen. Koska en löytänyt oikeanlaista leimasinta, tein sellaisen itse. Sen ohjeet löydät täältä.

Sitten itse asiaan! Levitä vaate tasaiselle alustalle, levitä painoväri leimasimeen ja paina kuvio kankaalle. Yksinkertaista. Anna värin kuivua ennen kuin käännät housut ympäri takapuolen leimailua varten. Kun väri on kauttaaltaan kuivunut, kiinnitä kuviosi silittämällä housut ohuen kankaan läpi (tai nurjalta puolelta, jos farkku ei ole liian paksua). Ja kas – printtifarkut ovat valmiit!

Ennen.

Jälkeen.

I've been admiring print jeans lately, so I decided to make my own. All you need is a pair of plain jeans, fabric paint and a stamp (I made my own, you can take a look here). Just spread out the jeans and stamp your heart out! Wait for the paint to dry before turning them over. Once the paint has dried all over, iron the jeans through a thin cloth to set the colour. And there you have it – printed jeans in your very own design!

-ioanna-

Punapää

Tapahtui kerran kampaajalla:
- Mä haluun ihan punaisen tukan. Kaikkialla on niin harmaata niin värjätään se ihan punaiseksi, jooko?
- Joo, sanoi ihana Eva ja antoi väripullojen laulaa.

I got fed up of all this grayness and had lovely Eva dye my hair red.

-ioanna-

Kas, kosmetiikkaa

Kah, minä pidän kosmetiikasta. Voisin olla meikkihyllyjen välissä puteleita tutkien tovin jos toisenkin, ostaa kymmenittäin huulipunia, kynsilakkoja, voiteita, luomivärejä, hajuvesiä. Mutta enhän minä niin tee.

Mutta toki niin on tullut joskus tehtyä. Kaapit mollottavat jos jonkinlaista mömmöä, enkä tahdo löytää mitään mistään. Niin, ja ne meikitkin vanhenevat, valitettavasti. Kannattaakin ottaa kahden vuoden virstanpylväs ja säilyttää vain sen ajan sisällä ostetut tuotteet. Huulipunissa voi olla hövelimpi, samoin hajuvesissä. Mutta rasvat ja silmämeikit! Heitä hyvä ihminen pois! Eivät enää tee luvattua ja pahimmillaan saat ihottuman tai muun kutkan.

Olen kova terottamaan meikkikyniä. Ja se on kuulkaas hyvä se! Bakteeripää lähtee roskiin ja kynäily on puhtoisempaa.

Mutta niin, kävin ostamassa kosmetiikkaa. Ja tämä vain siksi, että kävin läpi meikkejäni ja heitin surutta vanhoja luomivärejä pois. Parhaiten huomaa ne eniten käytetyt värit, koska niissä ei ole enää kuin purnukan reunoja hivelevät rantut jäljellä. Joten miksi säilyttäisin violettia luomiväriä, jos en kerta kaikkiaan ole koskaan siinä viihtynyt?

Olen aiemminkin käynyt Punanaamiossa ostoksilla (lähinnä hankkimassa hauskoja peruukkeja ja tekoneniä), sillä sieltä löytyy mainio kosmetiikkahylly. Olen kuullut Punanaamiosta löytyvästä Grimas-tuotesarjasta paljonkin kaikenlaista, ylistyksestä epäilyksiin.

Itse ostin taannoin Grimasin meikkivoiteen, sillä olen aina ollut tykästynyt Joe Blascon kakkumeikkivoiteeseen. Se on kuivalle iholleni tarpeeksi märkää, se antaa ihon hengittää mehiläisvahan ansiosta, mutta on kuitenkin peittävää. Ja sitä ei sovi laittaa kuten on muita meikkivoiteita tottunut laittamaan, sillä pigmenttiä on pienessä määrässä paljon enemmän.

Niin, sain siis vihiä, että Grimasin meikkivoide olisi hyvinkin samanlainen kuin Blascon, tosin kuusi kertaa halvempi. Ostin ja tykkäsin.

Nyt päätin satsata luomiväreihin, sillä mustaa ja valkoista tarvitsee aina ja juuri ne olivat lopussa. Grimasin kaikki meikit ovat halpoja, neljän paletti luomivärejä maksoi vain noin 26 euroa. Ja mustasta saa veden kanssa pehmeän rajauksen tai smokey eyes -silmämeikin. Ehdotin jo kaveria uhriksi, sillä toisten meikkaaminenkin on suurta huviani.

Vaikeinta oli valita värit, sillä niitä on laidasta laitaan, helmiäisenä ja mattana. Otin kolmanneksi väriksi petroolinsinisen, jonka kehutaan pompauttavan siniset silmät esiin päästä kuin pellen laatikosta. Otin myös vaalean oranssin, sillä Grimasin luomivärit sopivat myös poskipuniksi. Eli samalla värillä koko pärstä, kätevää!

Yksi kaverini sanoi, että hänen mielestään Grimasin luomivärit varisevat. Toinen taas sanoi niiden toimivan. Mene ja tiedä. Kerron, kun kokeilen. Niissäkin on paljon pigmenttiä, joten pitää varoa pandaefektiä, jos sellaista ei vältsisti halua kouluun mennessään.

Palaan tähän asiaan, kun olen aikani maalaillut. Nyt yritän olla muilla kuin Grimasin nurkilla, sillä sinne jäi sata muutakin väriä, jotka haluaisin! Ostopihistelyni on vaarassa!

-annu-

 I loooove cosmetics. And I have been busy buying them. But that's not good. I don't need all of that and cosmetics as most things have a use by date as well. It is important to not to use too old stuff, as it can be bad for your skin and eyes. I went through my make up and got rid of old things. Then I went to buy new stuff, which I really need. White and black eye shadow, petrol blue and salmon. I bought these Grimas cosmetics from Punanaamio. They are so cheap! I'll let you know if they are worth recommending or not.

Leimasin

Kaipasin erästä projektia varten sydänleimasinta. Kaikenlaisia tyyliteltyjä erikoisversioita löytyi, mutta kaipaamaani simppeliä perussydäntä ei ollut kellään tarjota. Niinpä tein sellaisen itse. Ostin askarteluliikkeestä vaahtomuovia, leikkasin siitä sydämen ja liimasin vaahtomuovimuodon pieneen puupalaan. Tadaa!

Lisää sydänleimasimesta ja sen tarkoituksesta tuonnempana...

I made my own stamp from some foam. Just cut out whatever shape you want out of the foam and glue it onto a base (I used a piece of wood). Then stamp on! More about my heart stamp and what I needed it for coming up...

-ioanna-

Elokuvamuistoja

Minulla on muistolaatikko, tai itse asiassa -matkalaukku. Eräänä sunnuntaina otin asiakseni käydä sen sisällön läpi ja vierähtihän siinä muutama tunti. Voi mitä muistoja! Kasa päiväkirjoja poikahuolista, koulussa kirjoiteltuja lappusia, valokuvia, lehtijuttuja, entisten työpaikkojen nimikylttejä ja huimasti leffalippuja.

Olen aina rakastanut elokuvia ja käynyt paljon leffassa. Pidän elokuvasalin tunnelmasta: popkornin tuoksusta, pehmeistä penkeistä, pimeydestä ja siitä, että voin jakaa elokuvakokemukseni tuntemattoman ihmisjoukon kanssa. Opiskeluaikoina työskentelin Kinopalatsissa ja kävin katsomassa suurimman osan tarjonnasta. Jostain syystä olen säästänyt lippuja jo yläasteelta lähtien ja hyvä niin – lappuset kutittelivat muistonystyröitä tehokkaasti.

Osa teinivuosien leffakäynneistä koitui kohtaloksi. Cluelessin jälkeen "as if" ja "whatever" kuuluivat vakiosanastooni (isäni jaksaa siitä aina muistutella). Ystävänpäivänä -96 nähty Seitsemän oli niin vangitseva, etten malttanut riisua takkiani tai avata karkkipussiani (minulle Kevin Spacey on yhä se sicko, joka tappoi Brad Pittin vaimon). Romeo ja Julia -elokuvan nähtyäni luin angstipäissäni Shakespearea, keräsin Leon kuvia seinälleni, lukitsin itseni huoneeseeni, pakahduin pakahtumistani ja sitten kävin katsomassa elokuvan uudelleen. En ole koskaan itkenyt elokuvassa niin paljon kuin Titanicin ensi-illassa. Moulin Rouge taas vakuutti minut siitä, että haluan puuhastella ammatikseni jotain luovan puoleista.

Osa lipuista muistuttaa elokuvatutkimuksen opinnoista, osa ystäväni kanssa lintsatuista luennoista, osa Kinopalatsin jengistä. Olin unohtanut, että vein veljeäni joskus ahkerasti elokuviin, milloin Spice Girls -leffaan milloin Painajainen ennen joulua -spektaakkeliin jouluostosten päätteeksi. Isäni kanssa jaoin Kreikkalaisen naimakaupan (kategorisoimme sen dokumentiksi) ja Troijan (joka oli täynnä asiavirheitä!). Sekaisin Marista oli ensimmäinen treffileffani.

Joistain lipuista muistuu kokonaisia päiviä. Amélie kuului ihanaan kesäpäivään entisen kämppikseni kanssa. Aamu alkoi toriaamiaisella, ajautui Suomenlinnan uimarannalle, jatkui Tuomiokirkon kautta Bio Rexiin ja päätyi auringon nousun ihasteluun parvekkeeltamme.

 Taidan jatkaa lippujen säästämistä. Juuri torstaina purkkiin päätyi todiste Piin elämästä.

I've always loved going to the movies. When I worked at the local theater I went to see most of our films. Luckily I've saved my tickets since middle school and now I have a pile reminding me of my first movie date, skipping class with my best friend, taking my little brother to see the Spice Girls movie, studying British film at uni, watching Big Fat Greek Wedding with my dad, going a little crazy after William Shakespeare's Romeo & Juliet, crying more than I thought ever possible at the Titanic premier, adopting "whatever" and "as if" into my vocabulary from Clueless and so on. I quite enjoy going through the tickets so I think I'll keep saving them up.

-ioanna-

Ankkakannet

Ostin muutaman lasipurkin, liimasin kansiin muovieläimet ja spraymaalasin kannet sekä elukat kahteen otteeseen. Tuloksena hieman hauskemmat säilytyspurkit, helposti ja nopeasti!

-annu-

I bought three jars. I wanted to make them little bit funnier so I glued some plastic animals on the covers, painted them twice and let the paint to dry. Ready! Easy and fun!

Kuutti Lavosen taidokkaat vedot

Jofel (2012) kuva / photo

Lauantaina käyskentelin laiskasti Wäinö Aaltosen museon huoneista toisiin. Katselin Kuutti Lavosen ensemble│yhdessä -näyttelyn kasvoja, kallistin opitusti päätäni, hiivin ihan lähelle taulua tutkimaan vahakynän jälkeä ja harpoin askelia kauemmaksi hahmottaakseni kokonaisuuksia.

Lavosen kasvoja oli ilo tuijotella. Olipa naama herkkä ja kaunis tai ronski ja ruma, muotokuvat oli rakennettu niin satumanvaraisesti ja toisaalta niin harkitusti, että jopa teokset joista en erityisesti pitänyt kiehtoivat minua.

Ihastuin Lavosen viivoihin. Viehätyin niistä tärisevin käsin vedetyistä ohkasista nauhoista ja hullaannuin paksuista törkeistä siveltimenjäljistä. Miten yksi viiva saattoikaan tehdä teoksesta kokonaisen, vaikka se olisi jossain nurkassa eikä edes liittynyt kuvatun kasvon muotoihin? Nerokasta.

Jo toisen taulun kohdalla aloin kaivata piirtämistä, maalaamista ja sotkemista; jonkin luomista ilman minkäänlaista käyttötarkoitusta. Ja siitäkin, innostumisesta, kai taiteessa on kyse. Joten mene museoon! Mutta jos tahdot ihastella Lavosen suttuisia naamoja, kiirehdi – näyttely on avoinna 24.2. saakka.

Parisiana (2012) kuva / photo

I went to see Kuuti Lavonen's exhibition ensemble│yhdessä at the Wäinö Aaltonen Museum and felt thoroughly inspired by his cavalcade of thin, fat, messy, controlled, random and calculated lines that came together to form faces, some ugly others voulnerable, sad, attractive, expressive or empty. It really made me want to to draw, paint, create something with no practical use. To just let my hands make something intuitively. And that hasn't happened in a long time. How refreshing! So go look at lines and faces but hurry, the exhibition is open until the 27th of February.

-ioanna-

Pääväri hukassa

 

Tämän värisissä karvoissa vietin lapsuuteni. En ollut se pellavapäisin mukula tienoolla, mutta en kuitenkaan edes ruskeatukkainen. Hieman punervaan häilyvästi taittuva hiekka olisi kai vaikeasti sanottuna lähinnä silloista kuontaloani. Mutta mitä siitä! Olen jo miljoona vuotta vanhempi ja vaikka omaa juurikasvuani näenkin värjäyksien välissä, en oikeastaan tiedä mikä on oman pääni väri nyt.

Mikä mysteeri.

Jossakin vaiheessa (eli teini-iän hennasekoilun jälkeen) innostuin tummasta tukasta ja jäin sille tielle moneksi vuodeksi. Kas näin.

Mutta sitten, vastoin kaikkea uhoamistani siitä, että en koskaan haluaisi olla mitään muuta kuin tumma, lähdin vaalennuksen tielle. Ja voi pojat, se oli pitkä. Koska luonteeseeni kuuluu saada haluamani asia suhteellisen nopeasti, oli vaalennusprosessi lähinnä kidutusta. Mutta parempi kai niin, että ikuisuuden mustassa väriliemessä lillunut pehkoni vaalennettiin hitaasti ja hartaasti, muuten olisin kaiketi näyttänyt kaksikarvaiselta akalta.

Ei enää pikimusta..

Vielä vähän matkaa vaaleaan..

Ja sitten! Vaalea kuontalo! Se oli vihdoin minun!

Mutta kuten meillä täällä länsimaissa on tapana, pitää ongelmia elämäänsä nyhtää tyhjästäkin. Nyt, kun olin vaalea, aloinkin taas kaihota jotakin muuta. Punainen? Takaisin mustaan? Ruskea? Pinkki? Platina?

Miksi sitä ei vain voi olla tovin ihan tyytyväinen? Tai no, olinkin ja olen nytkin, mutta silti. Oi voi.

Olen alkanut muhia ajatusta kaivaa oman tyvikasvuni esiin ja kokeilla sitä kautta linjan. Se olisi ikään kuin paluu lapsuuteen tai johonkin "aitoon" oikeaan. Värjäyskierre loppuisi ja saisin antaa lopullisen tuomioni siitä, että sopiiko Luojan minulle valkkaama väri värkkiini paremmin kuin mikään muu.

Suomalainen hiirenharmaa on alkanut ottaa jalansijaa ja nostaa egoaan. Ja miksi vähätellä sitä moisella nimellä? Ikään kuin se olisi kirottu heti alkuunsa.

Kun pian istun taas kampaajani tuoliin, ehkä uskallan ehdottaa oman värini kaivamista esiin. Tämä on vielä hyvin, hyvin vahva ehkä, sillä en tiedä onko minusta kantamaan jotakin muuta kuin selkeää ja voimakasta väriä. Jännää. Ehkä voisin uskaltaa. Lapsenakin menin tukka tanassa ihan tyytyväisenä.

-annu-

I've been colouring my hair for a long, long time. First I had black hair for about ten years. Then I decided to go blond. But now I'm thinking about finding my own, true hair colour. I don't even know exactly what it's like. Scary and exiting at the same time! Maybe I'll find it out... maybe...

Alkukodissa

Vanhempieni asunnossa tuntuu aina kodilta. Vaikka lapsuudenkotini oli toisaalla, tutut tavarat ja muistot ovat kantautuneet muuton mukana, onneksi. Äidin taidekirjat, kasvit ja vanhat suomalaiset muistoesineet. Isän levyt, maalaukset ja gabrielgarcíamárquezit. Veljeni puutyötunnilla väkertämä kello ja minun värikäs kukkamaalaukseni.

Alkukodissa syödään paljon hedelmiä sekä äidin tekemiä voileipiä (ne maistuvat aivan erityiseltä). Keittiön astiakaappi on sinivalkoinen pyyhkeitä myöten ja olohuoneen arkun päällä lepää rivillinen roudarinteipillä korjattuja kaukosäätimiä. Nuo lakanat otin mukaan leirikouluun, tuo hymypatsas kannettiin kotiin toisen luokan päätöspäivänä, tuonne lokerikkoon isä piilotti aina Jenkki Spearmint -purkkansa.

Vaikka Napakymppi on vaihtunut Voice of Finlandiin, Hanna-tädin kakut brie-juustoon ja

pikkuveljen tuttipullo oluttölkkiin, on kaikki kuin ennenkin. Äidin sohvalla kaikki on hyvin.

Onneksi.

Although my parents don’t live in my chidhood home anymore, wherever they live will always feel like true home. Mom’s plants and art books, dad’s albums and paintings, the clock my brother made at school and my flower drawings. Some things never change. And one thing’s for sure – on my mom’s couch everything is just fine. Thank God for that.

-ioanna-