Tirkistelin lapsuuteeni

En tiedä, mitä tässä juhlitaan, mutta ainakin olen pukeutunut juhlavasti.

Vietimme veljeni kanssa pääsiäistä vanhempiemme luona. Sunnuntaina isä kurotti kätensä puuarkkumme syövereihin 80-luvulle saakka ja nosti sieltä 15-kiloisen videokameran sekä kasan kuvanauhoja. Asetuimme vieri viereen sohvalle ja odotimme jännityksellä, mitä nauhoista paljastuu.

Ensimmäisessä nauhassa veljeni on kolme ja hän laulaa kameralle. Ensireaktioni on ihmetys: "Tuoltako sä kuulostit?". En tiedä mitä odotin. Örisevä ääni taaperolla olisi sekin varmasti hämmentänyt, mutta sellaiselthan veljeni kuulostaa. Nykyään. Kesti jonkin aikaa uskoa, että se todella oli hänen äänensä eikä huonon dubbauksen tulosta.

Äiti järkkäsi melkoiset synttärit!

Isi hoiti onginnan mm. ilmastointiteipin avulla. Meillä sitä tosin kutsuttiin roudarinteipiksi.

Seuraavalla kasetilla oli perheemme ensimmäiset kotivideot eli ne, missä isä testaa zoomia ja minä 6 v. esitän jotain popbiisiä tanssikuvioneen rusetit hiuksissa liehuen (kameran edessähän kuuluu esiintyä). Sitten jokellan jotain englanniksi oudolla korostuksella – tuoltako minä todella kuulostin lapsena? Seuraavaksi kuvataan Tukholmankatua olohuoneen ikkunalasin takaa. Oranssi ratikka. Kasariautoja. Todella vähän liikennettä. Valintatalon vaaleanpunaisia muovipusseja. En ymmärrä, miksi isä kuvaa ankeaa katukuvaa, kun hän voisi katsella linssin kautta myös minua. Protestoin julistamalla "It's stupid outside," vaikka maaliskuinen maisema oli keväinen. Ennen ainakin keväällä oli kevät.

Oli kummallista nähdä videokuvaa lapsuudestaan ulkopuolelta. Katselin kolmikymppisiä vanhempani ihmisinä ja se oli huojentavaa nähtävää. Eivät he olleetkaan viisaita aikuisia, kuten silloin kuvittelin, vaan samanlaisia suuria lapsia kuin me nyt. Suuria lapsia, joilla oli valtavat silmälasit ja isot olkatoppaukset. Eikä niitä muuten pidetty mitenkään ironisesti, vaan ihan tosissaan.

Iime-tädillä oli komea tukka.

Musahommia.

Sää on asennekysymys. Loskassa on näköjään ihan mukavaa, kunhan on rusetti päässä.

Serkkujeni kesämökillä kuvattu aineisto oli herkullista. Isä kuvasi ensin vartin grillillä wokkaamista, sitten hetken kanan grillausta ja nauha päättyi makkaran kärventämiseen nuotiolla. Ruokaa on siis todistetusti kuvattu ennen Instagramia.

Aikuisten valmistellessa aterioita neljä lasta hyöri siinä ympärillä leikkimässä, tutkimassa ja ilakoimassa milloin kiven päältä löytyneestä toukasta milloin laiturilta hypätystä pommista. Vaikka neljän aikuisen ja neljän lapsen yhteiselo oli vilkasta, vallitsi rauha, sillä olimme vain siinä hetkessä ja paikassa. Kukaan ei maininnutkaan mökin ulkopuolista maailmaa, sillä vailla puhelimia, nettiyhteyksiä ja telkkaria eihän meillä ollut sinne minkäänlaista kanavaakaan.

Kummitädin huoneessa oli satiinilakanat ja Princen julisteita.

Hyvää synttäriä isi!

Huiveja ei koskaan voi olla liikaa.

Itseään on mielenkiintoista tarkkailla vuosia myöhemmin. Olin lapsena ihan hurjan iloinen! En ollut isän tylyistä käskyistä moksiskaan, sillä osasin olla ottamatta hänen ärtymystään henkilökohtaisesti. Ja kun 8-vuotiaana vietin veljeni 3-vuotissyntymäpäiviä, olin aidosti todella iloinen ja innoissaan hänen puolestaan. Pikkuveljeni vuoksi tein kaikkeni, en koskaan mollannut poloista vaan autoin minkä saatoin. Olin alati vauhdissa ja aina yhtä intona, viihdytinpä itseäni värikynillä tai räpylöillä.

Siinä sohvalla lapsiminääni seuratessa muistin yhtäkkiä miten mukavaa elämä oli tuollaisena välittömänä perhosena. Myönteinen ja innostunut asenne on vuosikymmenten saatossa valjuuntunut melkoisesti. Sinä pääsiäissunnuntaina taisin ottaa opikseni – tai ainakin hoksasin, että kannattaisi.

My brother and I spent Easter at my parents' house and we spent Sunday watching old family videos. It was so strange seeing us as kids, hearing our childish voices. Not to mention my parents! As kids they were always the wise old ones, but watching them as thirtysomethings now was refreshing – they were just as out of it as we are! I also realised how happy and lively I was as a kid and I remembered how nice life was that way. I still consider myself positive and excitable but with reserve. I think I could really learn something from my childhood self.

-ioanna-