Turhanpäiväisen jorinan paluu

Seinfeld on yksi aikamme parhaimmista komediasarjoista. Fakta. Sen nerokkuus piilee siinä, että sarja ei oikeastaan kerro mistään, mutta siinä samassa se käsittelee ihmisluonteen ja länsimaisen arkielämän yksityiskohtia hyvinkin aidosti. Se tarkastelee yhteiskuntaa ja ihmistä muutaman ainutlaatuisen hahmon kautta ja pohtii niitä elämän pieniä asioita. Niitä, joita minäkin olen joskus ajatellut, mutten välttämättä ääneen. Kuten "Onpa ruma vauva! Tajuavatkohan sen vanhemmat, miten ruma se oikeasti on?" Ilkeää mutta totta.

Yhdessä Seinfeld-jaksossa on usein enemmän totuutta kuin monessa dokumentissa. Yksi jakso sijoittuu täysin ostoskeskuksen parkkihalliin, kun koomikko ystävineen koettaa löytää autoaan. Toisessa jaksossa taas odotetaan pöytää ravintolassa. Aiheeksi riittä sipsien tupladippaus, tyttöystävän suuret kädet, Pez-karkkimasiina, kynä tai puhelinvastaaja. Sarjaa tehtiin lähes koko 90-luvun ajan ja se näkyy myös jaksojen aiheissa. Mutta ajatelkaa, miten paljon uutta materiaalia sosiaaliset mediat, älypuhelimet, lentokenttien turvatarkastukset, e-kirjat, blogit, skypet, tosi-tv-sarjat, 3D-elokuvat ja muut nykyaikaisuudet tarjoavat! Voi kunpa Seinfeld tekisi paluun!

Syytetään huonosta kuvalaadusta 90-lukua, jooko?

No nyt se on tapahtunut. Osittain. Jerry Seinfeld on nimittäin tehnyt uuden nettisarjan Comedians in Cars Getting Coffee. Noin vartin pituisissa jaksoissa Jerry hakee koomikkoystävänsä keräilyautolla kahville ja siinä samalla he höpisevät milloin mistäkin. Mel Brooks kertoo, miksi Dustin Hoffman ei esiintynyt hänen musikaalissaan, Ricky Gervais tuumii Hitlerin häämatkaa ja Larry David pohtii tupakan ja sikarin eroa. Keskustelu on välitöntä ja luontevaa olipa aiheena elämän rajallisuus tai ketsuppipullon muotoilu. Voisin katsella näitä koko päivän!

Seinfeld is one of the best comedy series of our time. Fact. Although it's a self-proclaimed show about nothing, it's actually an amazingly clever depiction of human nature and western everyday life in the 90's. What I enjoy most is the insight into how people act and the long conversations about stuff I've definitely thought about but perhaps not said out loud. Like if someone has an ugly baby, do they know it's ugly? And those annoying situations, like not finding your car at a parking garage. Well, Seinfeld made a whole episode about it. That and the ugly baby. Other subjects include double dipping, a Pez dispenser, an answering machine and a big handed girlfriend. I've often thought about what the show would be like if they did it now, because life has changed so much that there's an abundance of new material to be used. Just imagine Seinfeld battling Twitter, Facebook, blogs, e-books, Skype, smart phones, airport security checks, reality shows or 3D-movies.

Well now it's kinda possible! Jerry Seinfeld's new online show Comedians in Cars Getting Coffee features Jerry picking up a comedian in a vintage car to go get coffee and talking about whatever while doing it. Guests include Alec Baldwin, Mel Brooks, Michael Richards, Larry David,  Ricky Gervais etc. and topics range from egg addition to cigars. The conversations are easy-going and casual whether they're talking about Hitler or a ketchup bottle. I could spend hours watching these!

-ioanna-


Kuvat / Pictures 1, 2, 3, 4 

Rakkauspäivitys

Vietimme ukkelini kanssa neljättä hääpäiväämme. Syömällä tietenkin, sillä harva asia on niin mukavaa. Se oli samalla lahja toisillemme, koska emme tarvitse mitään tavaraa. Ajan viettäminen yhdessä on parasta, kun elämämme on niin epäsäännöllistä ja näemme harvoin.

Rakkaus on suurin riski, minkä ihminen voi ottaa. Ei ole mitään takuita, että se kestäisi vaikka pappikin sanoisi amen ja vieraiden kestitykseen kulutettaisiin puolikas omaisuus. Kun ei voi olla toisen sydämestä varma, haluaa ehkä antaa itsestäänkin hieman parastaan. Jos toisesta tulee itsestäänselvyys, se kuluttaa kauneimmankin rakkauden. Kuka nyt haluaisi olla sellainen, jonka seurasta ei välitetä, kenen juttuja ei kuunnella, kuka on kotiin kuuluva normi.

En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että eroja perustellaan eri suuntiin kasvamisella. Kaikkihan me muutumme väistämättä ajan ja kokemusten mukana. Se on toki haastavaa, mutta myös hyvällä tavalla. Toisesta ja itsestä löytyy uusia puolia, eri asia on miten niihin suhtautuu. Kulmia pitää hioa, jotta yhteiselo onnistuu, se on selvä. Mutta jos keskittyisi ensin itseensä ja siihen, miten itse voisi olla edesautamassa suhteen paranemista.

Olen aiemmissa suhteissani kuullut, että olen hieman liian äänekäs ja vilkas. Vähän voisi rauhoittua. No rauhoitunko? En todellakaan, koska olen eläväinen luonteeltani ja koin arvostelun koskevan persoonaani. Riehuin menemään ja lopulta lähdin lätkimään. Mutta hyvä niin, nyt saan olla niin melskaavaa sorttia kuin vain jaksan, enkä myöskään häiritse hiljaisempaa eloa haluavaa osapuolta.

Niin ja missäkö me söimme? Jokirannasta löytyvässä italialaisessa Sergio's -ravintolassa. Voi pojat, ruoka oli hyvää, kuten siellä aina. Lähdimme mahat pystyssä kotiin sulattelemaan syömiämme herkkuja. Telkkarin ääreen tosin, sillä kuka nyt jaksaisi puhua rakkaudesta tunti tolkulla. 

We had our fourth anniversary. We didn't buy anything for each other but went to eat, because we just love food. And specially Sergio's food. It is an italian reataurant here in Turku, we just love it!

It is good to celebrate love from time to time. To think how grateful you can be that you have found someone so special. I hope I never take him for granted. That can kill even the most beautiful love. 

After eating and all the love talk we went to home to watch tv. It is not healthy to be too soft whether it is a special day or not. :)

-annu-

Sik sak -tossut

Ostin kesän lopulla Anttilan alesta kympillä valkoiset perustossut. Käytän tennareita ja tossuja kesät talvet lähes päivittäin, mutta suurin osaniistä on tylsiä ja yksivärisiä. Saa kengissäkin olla kuvia, värejä ja kuvioita! Sitä paitsi valkoiset kangaskengät ovat minun käytössäni valkoiset ehkä päivän, joten näistä sain ovallisen testiparin kangastussin käyttöön. Kuvioksi valikoitui sik sak ja väriksi mikäpä muukaan kuin musta (kauankohan tämä monokromaattinen vaihe kestää...).

Tossut saivat uuden ilmeen yhdessä illassa ja tarvikkeiksi riittivät kengät, teippi ja kangastussi. Taitavahan ei teippiä tarvitse, sen kuin taiteilee suoraan kengälle. Haluamansa ääriviivat voi myös piirtää ensin lyijärillä.

Seuraavaksi teippailin kuvin paikoilleen. Koska teippi oli mustaa antoi teippailu jonkinlaisen käsityksen siitä, miltä kengät näyttävät valmiina. Siirtelin teippejä, kunnes teipattu popo näytti ihan kelpokengältä. (Lopputulos olisi tietenkin tämän kengän nega, kun valkoiset kohdat saavat mustan peitteen ja teipin alta paljastuu valkoinen kangas.)

Ja sitten vain sutimaan väriä tossuun! Jätin saumat valkoisiksi. Jos olet kovin tarkka niin pohjan kumireunat ja nauharenkaat kannattaa suojata.

Kun väri on paikoillaan, revin teipit irti ja korjailin pikkumokia tussin ohuella päällä.

Tussin ohjeessa suositellaan kiinnittämään väri silitysraudalla, jos mahdollista. Minusta kenkien silittäminen kuulostaa melkoiselta liioittelulta, niinpä jätin sen vaiheen suosiolla väliin. Saapa siis nähdä, miten väri pysyy. Hinkkaamalla se ei ainakaan lähtenyt leviämään. Lopputulos on hauska! Onhan ne viivat vähän vinossa, mutta niin on käyttäjäkin. Tätä pitääkin kokeilla uudestaan!

I upgraded a pair of boring white trainers by drawing on chevron shapes with a fabric marker. Easy peasy! I used tape to create the design, then coloured in the shoes and finally just peeled off the tape. Me likey! Can't wait to try out other designs as well!

-ioanna-

Sunnuntaipäivän rohto

Turussa on jokirannassa Apteekkimuseo, jonka ohi kävelen viikottain, mutta jossa en ollut vieraillut koskaan. Kun sunnuntaikävelylläni viikko sitten astelin jälleen kerran rakennuksen ohi hoksasin, että olisi korkea aika käydä ihan sisällä asti.

Herbaarion välineistöä.

Vaikka kuivat kasvit ovat sisustuksellisesti ällöttäviä (kuka oikeasti haluaa katsella pölyisiä kuolleita kukkasia?), apteekkimuseon herbaario oli jotenkin ihastuttava. Kenties se johtui sumuisen ikkunan läpi paistavasta auringosta. Tai siitä ajatuksesta, että joku on jauhanut unikonkukkasia rohdokseksi morttelissa ja kirjannut sulkakynällä lasipullollisen pulveria suureen nahkakantiseen kirjaan. Pilleripurkin ojentamiseen verrattuna perinteisessä farmaseutin hommassa ammattiylpeys ja -osaaminen paistaa kirkkaammin. Vaikka myönnän: päänsärkypaholaisen iskiessä valitsisin tuumimatta Ibumaxin lehmusteen sijaan.

Farmaseuttien opukset sisältävät reseptejä ja ohjeita.

Näin niitä pillereitä tehtiin.

Käärmeen uskottiin auttavan myrkytyksiin.

Asiakkaan lääkekirja. Potilas on kaivannut mm. droppeja, mixtuuraa ja linimenttiä.

Turun Kauppatorin Apteekki (avattu 1689 ja yhä toiminnassa) myi mm. Äidin tippoja.

Apteekkimuseo on rakennettu Qwenselin talon, Turun vanhimman omavaraistalouden ajalta säilyneen porvaristalon kauppasiipeen (rakennettu vuoden 1700 paikkeilla). Talon asuinpuolella asusteli Pippingin perhe, jonka vanhaa kotia pääsee ihastelemaan samalla visiitillä. Hienointa kodissa olivat tulisijat, joista jokainen oli ainutlaatuinen.

Qwenselin talon olohuoneessa.

Museokierroksen jälkeen palkitsin itseni Cafe Qwenselin kahvilla ja taivaallisella saksanpähkinäpiiraalla. Harmi, että sunnuntaikahville Qwenselin talon pihalle pääsee jälleen vasta ensi kesänä. Pitänee viettää hiukan pidempi lounastunti jokin päivä, jotta pääsen taas tänne menneen ajan tunnelmiin herkuttelemaan. Pikkuinen aikamatka tekee välillä poikaa.

I visited The Pharmacy Museum and The Qwensel House on Sunday. It's situated on the riverbank and I pass it by every week, yet I'd never been there before. It's Turku's oldest wooden house, built around 1700. The home wing of the building was the home of the Pipping family while the museum bit used to function as a shop. My favourite room was the herbarium, perhaps because the sun shone through the stained window in such a dreamy way or maybe because I could so vividly imagine an old time pharmacist powdering plants into a little bottle and writing it all up with a quill into a leather bound big book. So much more romantic than a factory conveyor belt. Although once a headache hits I'd rather pop a pill than brew some linden tea, I'll admit that. After the museum tour I had coffee and walnut pie at the museum cafe outside in the courtyard of the old building. It was delicious and lovely. Too bad the cafe's closed for Sundays until next summer. Guess I'll have to take an extended lunch hour one day to do a little yummy time traveling.

-ioanna-

Mikro on turhake: osa 1

Olin yhtenä iltana kauhean raivon partaalla. Asioin eräässä yömyöhään auki olevassa kaupassa (ja nyt en puhu rakkaasta Portsan K-kaupasta! Tein siis syntiä ja olin vihollisen tiluksilla) ja etsin sekavilta hyllyiltä popcorneja. JYVIÄ.

Mutta mitä löysin? Kolmea eri sorttia mikrosellaisia, jyviä en ollenkaan. Oli voinmakuista, tavallista ja low fattia mikropopparia ja se siitä.

Ja tästä pääsemmekin asian ytimeen. Nimittäin uusavuttomuuteen ja sen suurimpaan syypäähän. MIKROON.

Meidän talouttamme koitti suurenmoinen onni, kun mikromme hajosi. Tai se rikottiin. (Tämä menee nyt sivuraiteille, mutta joskus liiallinen nalkutus saattaa aiheuttaa kumppanissa tarvetta mäiskiä ovia. Kuten mikron. Myönnän, minä nalkutin. Mutta hei, mikro hajosi! Ja se oli riemua se!)

Niin. Kun olimme todenneet tuon muovisen laatikon vainaaksi, passitin sen heti pihalle. Ja voitteko kuvitella, kaikki se tila, joka mikron tilalta aukesi! Purkeille, kipoille, keittokirjoille! Sen lisäksi, että se ei syövytä enää sisuksiamme ja tee meistä aivottomia ruoan lämmittäjiä tyhjine katseinemme, kun tuijotamme mikrossa kihisevää lihantapaista einesmössöä, jonka aiomme uittaa suolalla ja ketsupilla, jotta se maistuisi edes jollekin vaikka ei pidä sisällään yhden yhtä vitamiinia tai hivenainetta tai muutakaan järkevää rakennusainetta, niin se lähti myös rumentamasta kotiamme ja avasi aivan uuden lehden tupakeittiömme fengshuissa. Oi onnea!

Minuun eivät enää pure "mutku se on niin nopee" -selitykset. Jos ei ole aikaa odottaa kahta minuuttia kauempaa ruoan lämpiämistä, niin jokin on selvästi vialla.

Niin ja niihin popcorneihin. Mikro tekee ne valmiiksi neljässä minuutissa. Mutta lähes aina olen onnistunut polttamaan niistä osan siinä typerässä vehkeessä. Kattilassa tekemällä aikaa kuluu kymmenisen minuuttia. Ja mikä parasta, öljyn ja suolan määrään voi vaikuttaa itse. Sekä siihen, että ne paukkumaissit eivät pala pohjaan, kun toisinaan vatkaa kattilaa.

Alla demonstroitu ohje kattilapopparineitsyille:

Ota esiin kannellinen kattila. Kaada kattilan pohjalle öljyä niin, että sitä on puolen sentin kerros. Laita hellalle, anna kuumentua tovi.  

Lisää jyvät. Kaada jyviä vain sen verran, että pohja on peitossa. Muutoin paukkumaissia tulee yli äyräitten ja sitten joudut sekoilemaan kattilan ja kannen kanssa turhan paljon.

Laita kansi kiinni! Odota. Kohta ne jo poksuvat!
Kun maissit ovat paukahdelleet hetken, ravista kattilaa välillä.
Kun poksunta alkaa hiipua, siirrä kattila pois hellalta. Odota vielä hetki ja avaa kansi vasta sitten, kun on tovi ollut hiljaista, jotta et saa silmillesi yhtäkään myöhästynyttä poksahtajaa.

Kaada popparit astiaan, lisää suolaa, sulaa suklaata, tai mikä ikinä suuhusi maistuukin. Nauti!

-annu-

Get rid of your micro! I did and it was the best thing to happen at our kitschen for a long time. Now I have more space for my pans and cups! People usually say that they need micro because it is so fast. But if you don't have time to wait for more than two minutes, something is wrong. We shouldn't hurry that much. Anyway, micro kills every vitamin, it is ugly and doesn't put us to make our own food. Which is actually important, because then you can see and choose what you are eating. 
Foe example, make your popcorn in pan! It's easy and more tasty! 

Korttikavereita

Oliko teillä lapsena kirjekavereita? Minulla oli pari lyhytaikaista kirjoittelusuhdetta, muistaakseni ne alkoivat KOP-pankin Hakki-lehden ilmoituksista ja lopahtivat kolmanteen "Hei! Mitä kuuluu? Mulle kuuluu hyvää."-kirjeeseen. Mutta kirjeissä oli kiiltokuvia ja tarroja ja olihan se välillä ihan hauska kuulla millainen ilma Porissa oli ollut ratsastusta harrastavalta Emilialta.

Kirjekavereiden ohella harrastin kiertokirjeitä! Tai yleensä ne olivat postikortteja. Silloin postikortissa oli lista ihmisten osoitteita, joista ensimmäiselle lähetettiin vaikka suklaalevy ja lisättiin oma nimi listan viimeiseksi ja lähetettiin viis korttia tutuille. Idea oli, että joskus puolen vuoden päästä postiluukusta pitäisi kolista kymmeniä suklaalevyjä kaikkialta maailmasta. En kyllä muista saaneeni ainuttakaan. Mutta niitä kortteja toki kertyi enkä pistänyt siitä pahakseni ollenkaan. Postikorteissa oli yleensä kuvia kaukaisista paikoista. Texasin kortissa oli cowboy farmillaan ("Äiti kato! Tää on niinku Dallasissa!") ja Indonesian kortissa oli paljon kukkasia. Oli hauskaa ajatella, että joku lapsi toisella puolella maailmaa on ensin valinnut ja sitten kirjoittanut juuri minulle postikortin. Tunsin oloni erityiseksi, olinhan postikortin arvoinen ihminen.

No mutta sitten tuli nykyaika ja sähköpostit ja e-kortit ja tekstiviestit ja feisbuukit ja ties mitkä. Eikä ruudulle naputeltu teksti ruudulta luettuna ole persoonallista. Ei se vaan ole. Eikä sähköisissä viesteissä ole edes jänniä postimerkkejä tai leimoja! Mälsää. Pahimmillaan posti kantoi perille vain laskua ja mainoksia, sähköpostilaatikko täyttyi laskuista ja mainoksista (jouluna personoiduista tanssiva tonttu -e-korteista) eikä kukaan jaksanut edes tekstata, kun voi heittää lehmällä Facebookissa (onneksi se loppui lyhyeen). 

No sitten tutustuin Postcrossing-palveluun. Sinne kirjaudutaan ja luodaan yksinkertainen profiili. Kun tekee mieli lähettää postikortti, palvelu arpoo sinulle vastaanottajan. Sitten kirjoitat hänelle kortin! Mitä enemmän kortteja kirjoittelet, sitä enemmän kortteja vastaanotat. Kaikki vastaanottajista aikatauluihin on satunnaista, joten kortit tipahtelevat yllätyksinä. Sateinen maanantai on pelastettu, kun turhauttavan työpäivän jälkeen löytää eteisestään kortin Margitilta Hollannista ja hän kertoo juuri valinneensa uudet liljatapetit makuuhuoneeseensa. Jos kirjoittajan jutut miellyttävät oikein kovasti, voi suhteen viedä seuraavalle tasolle, eli ruveta vakituisiksi kirjekavereiksi.

Olen postcrossaillut alkuvuodesta lähtien, joskus enemmän joskus vähemmän. Osa käyttäjistä on todella innokkaita: he kuvaavat korttinsa ja kommentoivat korttien kuvia. Minun Katielle Houstoniin lähettämä Peppi Pitkätossu -kortti on saavuttanut suuren suosion ja sitä on pyydetty niin Brasiliaan kuin Japaniinkin. En vain ollenkaan muista, mistä kortti on peräisin.

Olen miettinyt, miksi tuntemattomlta saatu kortti on niin mukava asia. Harvoin niissä mitään kovin ihmeellistä kerrotaan ja suurin osa korteistakin on perinteisen rumia matkailukortteja. Suosikkini on Saksasta 60-vuotiaalta Susannelta, joka kertoi juuri istuttaneensa postikortin kuvan orvokkeja puutarhaansa. Enkä yhtään tiedä miksi juuri se kortti miellytti enemmän kuin Puolalaisen Nightwish-fanin kortti. Ehkä koska sain hetkisen olla mukana jonkun tyystin satunnaisen ihmisen arjessa. Ikään kuin kaikki maailman ihmiset olisivat suuressa lottokoneessa ja minä arvon sieltä yhden ja saan kuulla, mitä hänelle kuuluu juuri nyt. On mukavaa nauttia jonkun muun arjen pikkumurusia joskus. Samalla saa muistutuksen siitä, millaista elämä on eri puolilla maailmaa ja millaisia kohtaloita planettaapoloisemme on pullollaan. Intian tulvista kertovaa korttia lukiessa ne omat ongelmat tuntuvat usein aika pieniltä.

 

Kyllä postikorteissa jotain taikaa on. Ne tuovat meitä edes hetkeksi läsnä toistemme todellisuuksiin ja muistuttavat siitä, että näiden kortteleiden, kaupunkien ja maan rajojen ulkopuolella on aika monenlaista.

I joined Postcrossing a while back and I absolutely love it! When I was a kid I used to have pen pals and take part in chain letters, but thanks to modern technology the only mail I've been receiving in the past years have been ads and bills. Fortunately I found Postcrossing. It's an online service that basically raffles out a person for you to send a post card to. The more cards you send the more you'll receive. It's all really random, which is the best part! There's nothing better to cheer you up after an annoying Monday at the office than a postcard from Indonesia. I really enjoy getting to have a taste of some random person's day. It reminds me of what's going on beyond my life, my home country and even Europe. And sometimes, like when I get a card from a cheerful girl in India who's had to flee her home due to floods, it puts life nicely into perspective again. There's magic in postcards, definitely.

-ioanna-

Musteen kaipuu

Kuva täältä.

Haluaisin ihan kamalan paljon tatuoinnin. Olen miettinyt asiaa jo jonkin tovin ja aina kuvitellut ottavani heti jättimäisen kuvan koko käden mitalta. Tänään kuitenkin löysin kauniita, pieniä tatuointikuvia, joista voisin mahdollisesti aloittaa itseni värittämisen. Ne olivat somia, sijaintinsa ja kuviensa puolesta juuri minun makuuni.

Kuva täältä.

Himoitsemani kuvat saattavat tuntua jonkun mielestä tylsähköiltä, sillä haluaisin joko lintuja, kukkia tai tekstejä. Mikään teksti ei kuitenkaan tunnu tarpeeksi hyvältä. Erään kaverini käsivarressa on hänen isänsä kirjoittama hellyyttävä viesti. Se tuntuu ajattomalta. Jos pyytäisin omaa äitiäni tai isääni piirtämään tai kirjoittamaan jotakin, he saisivat kaiketi kauhean kohtauksen. Tatuointi! Mitä vielä!

Kuva täältä.

Vanhat merimiestatuoinnit ovat myös kiehtovia. Mutta koska olen naimisissa merikarhun kanssa, on kotona julmettu nipotus merimiestatuointien kohdalla. Niitä kun ei kuulemma saa ottaa kukaan muu, kuin merimies (tai nainen. Ei muuta kuin merta kyntämään, siis.). Mutta jos vahingossa ottaisin kuitenkin, enkä kertoisi mitään.

Kuva täältä.

Rakastuin alla olevaan kultakala-tatuointiin! Voiko olla kauniimpaa? Tänään ei ehkä voi! Huomenna jokin muu vie kalojen paikan, enkä muutu viisaammaksi. Miten kukaan on pystynyt koskaan valitsemaan itselleen tatuointia? Te itseänne kuvittaneet, kertokaa!

Kuva täältä.

-annu-

I would like to get a tattoo. I've been thinking about it quite a while, actually. I've wanted a huge tattoo for a long time, but now I'm thinking about getting a smaller one as a starter. But what and where? I keep finding more and more interesting tattoos and can't decide! It's too difficult! Maybe I should get all of these beautiful ones, so I don't have to choose. Simple!

Maapähkinävoiveljetmitenhyvää!keksit

Ostin Luomuidyllistä kesällä purnukallisen maapähkinävoita, jota olen lisännyt jogurtin, riisikakkujen ja jopa suklaapalojen päälle. Nyt oli kuitenkin korkea aika testata maapähkinävoi leivonnassa! Nämä kullanmurut valmistuivat käden käänteessä, eivätkä ne vaatineet maapähkinävoin lisäksi mitään ihmeellisyyksiä. Loistava resepti sunnuntai-illan yhtäkkiseen herkutteluhimoon! Yksinkertainen resepti ei sisällä jauhoja tai maitotuotteita, joten se sopii myös useisiin erikoisruokavalioihin.

Maapähkinävoikeksit

(n. 20 kpl)

2,5 dl maapähkinävoita

2,5 dl sokeria

1 muna

1 tl soodaa

ripaus suolaa

0,5 tl vaniljasokeria

Sekoita maapähkinävoi ja sokeri tasaiseksi tahnaksi. Sotke voimakkaasti joukkoon muna ja sitten sooda, suola ja vaniljasokeri. Pyörittele tasaisesta taikinasta palloja ja litistä ne leivinpaperille haarukalla (halkaisija noin 3 cm). Asettele keksit väljästi, sillä ne leviävät uunissa. Paista piparit 175°C n. 10 minuuttia. Anna jäähtyä ritilällä, keitä kuppi teetä ja nautiskele!

I made peanut butter cookies for the first time and they were yummy plus super easy and quick to prepare! Just combine 1 cup of peanut butter with 1 cup of sugar. Wisk in an egg and then combine 1 teaspoon of baking soda, a pinch of salt and half a teaspoon of vanilla (sugar or extract) with the dough. Mix until smooth. Roll the dough into about 1 inch balls and set them a few inches part on a baking sheet. Flatten the balls with a fork and bake at 175°C for about 10 minutes. Let the cookies cool off, brew some tea and enjoy! Yum!

-ioanna-

Luopumisen ja omistamattomuuden keveys

Shoppailu ja itsensä palkitseminen uusilla asioilla ovat olleet minulle arkipäivää siitä lähtien, kun aloin tienata itse omat rahani. Se toi tietynlaista aikuisuutta oloon, kun sai hassata rahansa mihin halusi, koska oli ne itse hankkinutkin. Mutta mikään ei ole koskaan tarpeeksi. Jos saa paljon palkkaa, sekään ei tahdo riittää. Jos ostaa uuden vaatteen, tarvii se seurakseen koko asun ja asusteet, koska näyttää vanhojen kanssa niin typerältä. Kierre jatkuu, ostetaan lisää ja lisää ja lisää.

Toinen asiaan liittyvä omistamani piirre on se, että pidän keräilystä. Olen kuin hamsteri, joka rakastaa haalimista, tavaroiden säilyttämistä ja personoimista. Tämä minulla oli päälläni silloin ja silloin, tämän sain lapsena, tätä en voi heittää pois ja niin edelleen. Ja kun olen hankkinut paljon kaikkea lisää heittämättä mitään vanhaa pois, on pikkuruinen kotimme ratkennut melkein liitoksistaan. Paitsi että ei kuitenkaan. Koska päästäni kuului eräänä päivänä naps.

Napsahdus liittyi pitkään prosessiin, mihin olen hypännyt mukaan. Lähdin vakituisesta työstäni pitämään kahvilaa. Jo se oli radikaali muutos minulle, koska mikään ei ollut enää turvallista. Mutta en ole koskaan ollut onnellisempi kuin siinä sekopäisessä vapauden tunteen ja työtaakan mylläkässä. Kahvilan myymisen jälkeen ei uuden yrityksen perustaminen ollut enää niin pelottavaa, enemmänkin taas sitä vapauden tunteen kasvamista. Ja koska kyseessä on käytettyjen vaatteiden ja tavaroiden myymälä, aloin katsella omia nurkkiani sillä silmällä. Että nyt jos koskaan voisin luopua. Ja kun yhdestä luopuu, haluaa luopua enemmästä.

Nyt en tarkoita sitä, että en voisi luopua jostakin vanhasta ryysystä. Halusin oppia luopumaan tavaroista sen takia, että en tarvitse niitä. Ne voivat olla mukavia ja ehkä jonakin päivänä tarpeellisia, mutta en voi antaa kotini täyttyä sellaisista asioista. Haluan tänne sellaisia, joita tarvitsen nyt. Ja loppujen lopuksi kuinka paljon sitä oikeasti tarvitsee? Hyvin vähän.

Olen ollut maaninen huivien ja huulipunien ostaja. Päätin puolittaa huivimääräni, koska talvi ei ole tarpeeksi pitkä kaikkien villahuivieni pitämiseen. Otin ensin parhaat pois. Sitten vertasin loppuja huiveja niihin. En tarvitse neljää mustaa villahuivia, yksi riittänee. Laitoin suurimman osan huulipunistani pois, koska käytän vain muutamaa kirkkaanpunaista. Istuin vaatekaapin eteen ja heittelin kaikki sellaiset, joita en ole pitänyt toviin pois. En ole vieläkään valmis. Haluan tehdä saman uudestaan. Omat lempivaatteet näyttävät kauniimmilta, kun niillä on tilaa. Niitä arvostaakin silloin enemmän.

Jos tilanne äityy sellaiseksi, että luovun kaikesta, niin onneksi minulla on Retrobot. Että en aivan nakupellenä painele menemään. Ja jos haksahdan sellaiseksi, että en käytä ollenkaan kosmetiikkaa tai deodoranttia, minua saa tulla lyömään paistinpannulla päähän. Huulipunaa pitää aina olla. Vaikka käärinliinoissa ei ole taskuja, niin ainakin voi kuolla kauniina.


I have started to give my clothes and things away. It started with Bossaliina and Retrobot. I left my job and good salary for making my dreams come true. It was the best thing I have ever done for myself! And now I don't want to own anything. Well, maybe something, but less. I want to appreciate the things I have. But if I become a hippie, who doesn't want to use any make up or deodorant, you can hit me on my head. I want to wear lipstick – even to my grave :)

-annu-