Luopumisen ja omistamattomuuden keveys

Shoppailu ja itsensä palkitseminen uusilla asioilla ovat olleet minulle arkipäivää siitä lähtien, kun aloin tienata itse omat rahani. Se toi tietynlaista aikuisuutta oloon, kun sai hassata rahansa mihin halusi, koska oli ne itse hankkinutkin. Mutta mikään ei ole koskaan tarpeeksi. Jos saa paljon palkkaa, sekään ei tahdo riittää. Jos ostaa uuden vaatteen, tarvii se seurakseen koko asun ja asusteet, koska näyttää vanhojen kanssa niin typerältä. Kierre jatkuu, ostetaan lisää ja lisää ja lisää.

Toinen asiaan liittyvä omistamani piirre on se, että pidän keräilystä. Olen kuin hamsteri, joka rakastaa haalimista, tavaroiden säilyttämistä ja personoimista. Tämä minulla oli päälläni silloin ja silloin, tämän sain lapsena, tätä en voi heittää pois ja niin edelleen. Ja kun olen hankkinut paljon kaikkea lisää heittämättä mitään vanhaa pois, on pikkuruinen kotimme ratkennut melkein liitoksistaan. Paitsi että ei kuitenkaan. Koska päästäni kuului eräänä päivänä naps.

Napsahdus liittyi pitkään prosessiin, mihin olen hypännyt mukaan. Lähdin vakituisesta työstäni pitämään kahvilaa. Jo se oli radikaali muutos minulle, koska mikään ei ollut enää turvallista. Mutta en ole koskaan ollut onnellisempi kuin siinä sekopäisessä vapauden tunteen ja työtaakan mylläkässä. Kahvilan myymisen jälkeen ei uuden yrityksen perustaminen ollut enää niin pelottavaa, enemmänkin taas sitä vapauden tunteen kasvamista. Ja koska kyseessä on käytettyjen vaatteiden ja tavaroiden myymälä, aloin katsella omia nurkkiani sillä silmällä. Että nyt jos koskaan voisin luopua. Ja kun yhdestä luopuu, haluaa luopua enemmästä.

Nyt en tarkoita sitä, että en voisi luopua jostakin vanhasta ryysystä. Halusin oppia luopumaan tavaroista sen takia, että en tarvitse niitä. Ne voivat olla mukavia ja ehkä jonakin päivänä tarpeellisia, mutta en voi antaa kotini täyttyä sellaisista asioista. Haluan tänne sellaisia, joita tarvitsen nyt. Ja loppujen lopuksi kuinka paljon sitä oikeasti tarvitsee? Hyvin vähän.

Olen ollut maaninen huivien ja huulipunien ostaja. Päätin puolittaa huivimääräni, koska talvi ei ole tarpeeksi pitkä kaikkien villahuivieni pitämiseen. Otin ensin parhaat pois. Sitten vertasin loppuja huiveja niihin. En tarvitse neljää mustaa villahuivia, yksi riittänee. Laitoin suurimman osan huulipunistani pois, koska käytän vain muutamaa kirkkaanpunaista. Istuin vaatekaapin eteen ja heittelin kaikki sellaiset, joita en ole pitänyt toviin pois. En ole vieläkään valmis. Haluan tehdä saman uudestaan. Omat lempivaatteet näyttävät kauniimmilta, kun niillä on tilaa. Niitä arvostaakin silloin enemmän.

Jos tilanne äityy sellaiseksi, että luovun kaikesta, niin onneksi minulla on Retrobot. Että en aivan nakupellenä painele menemään. Ja jos haksahdan sellaiseksi, että en käytä ollenkaan kosmetiikkaa tai deodoranttia, minua saa tulla lyömään paistinpannulla päähän. Huulipunaa pitää aina olla. Vaikka käärinliinoissa ei ole taskuja, niin ainakin voi kuolla kauniina.


I have started to give my clothes and things away. It started with Bossaliina and Retrobot. I left my job and good salary for making my dreams come true. It was the best thing I have ever done for myself! And now I don't want to own anything. Well, maybe something, but less. I want to appreciate the things I have. But if I become a hippie, who doesn't want to use any make up or deodorant, you can hit me on my head. I want to wear lipstick – even to my grave :)

-annu-