Kolmen tunnin nollaus

Aloitin uuden harrastuksen syksystä ja uudesta lukuvuodesta inspiroituneena (kyllä, käsittelen vuodenkiertoa yhä kouluvuoden mukaan). Nyt käyn kerran viikossa kuvataidetunneilla; joskus luvassa on maalausta joskus vaikkapa kuvanveistoa. Pääasia on, että joka viikko joudun tekemään käsilläni jotain ihan vain tekemisen vuoksi ja luomisen ilosta. Se tekee hyvää kaltaiselleni tehokkaalle ja käytännölliselle tyypille.

Ensimmäisellä kerralla vietin illan valkosipulipuristinta tiiraillen ja koettaen ymmärtää, mikä kohta on tumma, mikä vaalea ja miten ne varjot oikeasti lankeavat. Ensin en saanut edes suoraa viivaa piirrettyä, mutta loppuillasta olin onnistunut jopa hiukan varjostamaan. Aika harvassa asiassa kehittyy ihan noin nopeasti. 

Vaikka itse piirtäminen miellytti ja edistystäkin oli havaittavissa, illan paras juttu tapahtui piirtämisen sivutuotteena. Kun nimittäin keskittää silmänsä tutkimaan muotoja, valoja ja varjoja ja kätensä jäljentämään näkemäänsä, ei aivojen kapasiteetti yksinkertaisesti riitä mihinkään muuhun. Ei huoliin, ei laskuihin, ei töihin, ei velvollisuuksiin, ei nälkään, ei mihinkään. Mikä voisikaan olla rentouttavampaa?

Tunnin päätyttyä haukottelin koko matkan kotiin, kömmin sänkyyn ja hetken kirja kädessä nuokuttuani nukuin sikeimmät yöunet naismuistiin.

I started a new hobby, and now take art lessons once a week. I spent the first lesson drawing a garlic press. I started off struggling to produce a straight line but by the end I had even managed to draw some shadows. Quick progress! The best thing about the evening, however, was that concentrating on trying to understand light, shadow and shapes, and focusing on trying to reproduce them with a wobbly hand left no brain capacity for anything else. I swear, I couldn't think about anything else all evening. And that, my friend, is super relaxing. 

-ioanna-