Lapsuuskodissa

Erään tammikuisen viikonlopun vietin Pirkanmaalla, Birkalandissa. Ja siellä tehdaskaupungissa nimeltä Nokia. Se oli kotikaupunkini läpi lapsuuden ja nuoruuden, heti sieltä lähdin kun se oli mahdollista. Siellä asuvat edelleen vanhempani ja enemmistö sisaruksistani, siksi sinne on aina mukava palatakin. Muutoin kävisin kai vain Tampereella. Siellä tuli riekuttua viikonloppuisin, se oli aina sata kertaa enemmän.

Mutta lapsuus! Sen elelin vintissä ja mielikuvituksen varassa ja järvissä ja takapihan marjapuskien väleissä, leikkien niin paljon, että siitä ei melkein tullut loppua. Onneksi niin. Yhäti kallossani elävä leikkimielisyys on ehdottomasti perua lapsuuteni leikkien määrästä. Ja niistä kirjoista, joita äitini luki ääneen tai joita itse luin. Oi Astrid Lindgren, kiitos kaikista kirjojesi hahmoista, jotka tekivät tylsästäkin päivästä ihanan.

Olin myös onnekas, että sain aloittaa opintieni upouudessa koulussa, missä ei kaihdettu uusia opettamismenetelmiä. Opettajamme soitti kitaraa ja me lauloimme kuin viimeistä päivää, oli sitten ruokatunti tai mikä tahansa muu (Opetusmenetelmä sekin! Puri minuun!). Näyttelimme, teimme ryhmäprojekteja ja retkiä, sovitimme lauluja, sanoitimme, ja ennen kaikkea olimme opettajillemme tärkeitä. Emme vain räkänokkaisia riesoja, vaikka räkä itse kultakin roikkui nenästä useammin kuin suusta tuli ulos mitään järkevää. Ketään ei suuremmin kiusattu ja jos kiusattiin, siihen puututtiin heti, luokat olivat pieniä, isoimmilla oppilailla oli omat kummioppilaat ekaluokkalaisista. Toivon, että samainen kouluni on säilynyt yhtä puhtoisena kuin sen muistan.

Kaivelin kaappejani Nokialla. Sillä minullahan on siellä vieläkin oma huone. Vain sänky on vaihtunut levitettäväksi sohvaksi. Mutta toisaalta, veljeni huonetta kutsutaan yhä hänen huoneekseen vaikka hän ei ole asunut siellä sataan vuoteen. Minulla on vielä toivoa, sata ei ole vielä rikki. Voin vielä omatoimisesti siirtää vanhat Johnny Depp -julisteeni vaikka tänne Turkuun. Mielelläänhän niitä katselee, oli 14 tai näinkin aikuinen akka!

Barbie-leikkieni Stephanie Forrester.

Diana -paperinukke on siskoni peruja.

Carola, Bonnie Tyler ja Ami Aspelund olivat kovaa kamaa joskus silloin.

Löysin kaikki barbieni, niiden tavaroita monesta pahvilaatikosta, paperinukkeja, pelejä.. Moni lelu siirtyi isosiskoiltani minulle. Arvostin käytettyjä ja vanhoja tavaroita jo silloin. Vanhat barbiet toimivat loistavina dramaattisuuden luojina synkkine kasvoineen söpöliinimäisten uutukaisten rinnalla. Minun leikkini eivät olleetkaan mitään iloista kevytkenkäilyä, ehei. Tarinat kimpoilivat synkkien salaisuuksien kautta urhoollisiin hetkiin, kun vihdoin hyvä voitti pahan. Se kuulkaas otti voimille.

Hippopelistä aiheutuva meteli on jokaisten tärykalvojen koettava kerran elämässä. En suosittele omaan kotiin.

Maailman ihanin muistipeli!

Pelasin Maapallo-muistipeliä, tein äidin kanssa muffinsseja, saunoin, nukuin veljeni vanhassa huoneessa. Taannuin toviksi ja lähdin seuraavana päivänä kotiin kasvamaan taas aikuiseksi.
Turkuun.
Ihana Turku, ihanin!

-annu-

I grew up in Nokia. My parents and most of my siblings still live there. And that's why I love to go there. I had the most wonderful childhood. Lot's of playing, swimming, reading, using my imagination.. Also my elementary school was the best! We sang all the time (on lunch brakes too, that's true!), had the most encouraging teacher, made plays and songs and had good team spirit. Oh, it was such a great time!

I still have my own room in Nokia even though i haven't lived there for ages. Maybe I should get my old stuff out of there (all those Johnny Depp posters..)! I found my old toys, what a joy! Barbies, paperdolls, games.. My sisters gave me their old stuff which I adored. Vintage barbies used to be very hardcore fighters in my barbie games (they caused a lot of drama, but eventually the good side won..).

Even though it is nice to go and see my family, it is always nice to come back home too. I love Turku!

-annu-