Marian olohuone vilisi ylisuuria ruutupaitoja ja imeliä kukkakuoseja. Eteiseen muodostui maiharimeri, huulia punattiin tummiksi ja hiuksia ehostettiin pikkuleteillä ja donitseilla. Kajareista kaikui Smashing Pumpkins ja Coolio, tarjolla oli Hot Rodeja ja turkkareita. Ja taustalla pyöri tietysti Clare Danesin ja Jared Leton tähdittämät jaksot yksi toisensa jälkeen.
My So-Called Life (Niin sanottu elämäni) on yksi kaikkien aikojen suosikki tv-sarjoistani. Asiaan vaikuttaa varmasti se, että sarja esitettiin Suomessa juuri silloin, kun itse kävin läpi niitä samoja asioita, joiden kanssa sarjan päähenkilö Angela kamppaili. Minunkin vanhempani olivat rasittavia, pikkuveljestä nyt puhumattakaan. Minäkin toivoin, että elämässäni edes joskus tapahtuisi jotain edes jollain tavalla mielenkiintoista. Erityisesti meitä yhdisti Angelan kanssa se, että olimme molemmat ihastuneita lukion suosituimpaan poikaan. Siihen, jolla oli auto ja joka poltti tupakkaa ja joka oli aina siellä, missä tapahtui.
My So-Called Life:issa uniikkia on tarinan, kerronnan ja hahmojen realistisuus. Surullista sinänsä, että teinisarjojen maailmassa uskottavuutta voidaan pitää ainutlaatuista. Tässä teinisarjassa hahmot käyttivät samoja vaatteita moneen kertaan, seksistä ei automaattisesti seurannut raskaus tai HIV ja keskustelut eivät olleet epäuskottavan nokkelia. Hahmot eivät juurikaan juonineet toisiaan vastaan ja draama syntyi tavallisen pienistä asioista, kuten typerästä juorusta tai ekasta suukosta. Nämä 90-luvun teinit käsittelevät angstiaan ja ahdistustaan hillitysti nojaillen, vaivihkaa katsellen ja laiskasti elehtien. He tulkitsivat tunteitaan pukemalla ne kömpelöiksi ajatuksiksi, jotka kaikessa naivuidessaan ja yksinkertaisuudessaan olivat aitoja ja tosia. Ja niin minäkin tein.
Vaikka 90-luku on kaukainen muisto, sarja toimii yhä. Sillä vaikka viisnollaykköset ovat vaihtuneet henkkamaukan pillifarkuihin ja puhelinsoitot feisbuukkaukseen, ei teini-ikäisen sielunmaisema ole muuttunut miksikään. Sitä paitsi joskus on mukava kääriytyä ylisuureen puseroon, nojailla pää kallellaan sohvan reunaan, laittaa My So-Called Life pyörimään, huokailla ja muistella, miten ihanan kamalaa ja etenkin eprää teininä oli. Tai jotain.
Vaikka 90-luku on kaukainen muisto, sarja toimii yhä. Sillä vaikka viisnollaykköset ovat vaihtuneet henkkamaukan pillifarkuihin ja puhelinsoitot feisbuukkaukseen, ei teini-ikäisen sielunmaisema ole muuttunut miksikään. Sitä paitsi joskus on mukava kääriytyä ylisuureen puseroon, nojailla pää kallellaan sohvan reunaan, laittaa My So-Called Life pyörimään, huokailla ja muistella, miten ihanan kamalaa ja etenkin eprää teininä oli. Tai jotain.
Her hair smelled incredible. Her hair smelled like this orange grove we passed when I was eight on my way to see my grandmother. But I guess that’s just, like, her shampoo or whatever.
– You wanna have sex with him.
– Who?
– Who. Jordan. Catalano. Come on, I'm not gonna tell anyone, just admit it.
– I just like how he's always leaning. Against stuff. He leans great. Well, either sex or a conversation. Ideally both.
We both stopped talking. Part of his sleeve was touching my arm. I don't know if he knew. Then everything started to seem perfect for some reason. The feel of his shirt against my elbow, the fact that I still had an elbow. It was the perfect moment for him to kiss me, for him to anything me.
What's amazing is when you can feel your life going somewhere. Like, your life just figured out how to get good. Like, that second.
I loved My So-Called Life, it's actually one of my all-time favorite TV shows. The main reason is probably timing, since it came out when I, like Angela Chase, was struggling with my annoying parents, school, my boring eventless life and having a major crush on that cool guy from high school. You know, the bad boy who had a car and smoked cigarettes and was always there, where everything happened.
What was special about the show was that unlike your average teen series it was realistic. Characters would wear the same clothes over and over again, sex didn't automatically lead to pregnancy or HIV and conversation wasn't unnaturally clever. These characters just wondered, sighed and tried to figure stuff out the best they could while leaning a lot. Just like I used to. And although the 90's are far gone, no one wears Levi's anymore and Facebook has replaced phones, the life of an average teenager hasn't changed much. That's why every now and then I like to put on a baggy shirt, lay on the couch with my head in a tilt, watch Angela and her friends try to make sense of life and reminisce about how annoying and unfair everything used to be back then. Or something.
-ioanna-
My So-Called Life -kuvat täältä ja täältä / pictures from here and here.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti