Junassa

Olen viime viikkoina istunut melkoisesti junissa. Neljä tuntia tuonne, kaksi tänne, kuusi kotiin. Mutta se on oikeastaan ollut ihan mukavaa. Junassa osaan nimittäin olla. Kotona keksin kaiken aikaa tekemistä enkä oikein malta vain lojua. En ole hetkeen saanut luetua kirjojakaan, koska sehän vaatisi keskittymistä ainoastaan yhteen asiaan kerrallaan.

Mutta laiskottelu, oleminen ja ainoastaan omien ajatustensa kanssa keskustelu on ehdottoman tärkeää (jopa silloin kun kallonsisäinen rupattelutuokio käydään vaunutoverin huonosta tupeesta). Junassa en kykene harhauttamaan itseäni mietteiltäni kovin tehokkaasti. Pelaan pasianssia puhelimellani hetken, haen pahvimukillisen teetä, plärään kalenteriani. Yritän tutkia Twitteriä, Facebookia ja Pinterestiä, mutta hidas mobiiliyhteys tekee siitä sietämätöntä. Ehkä onneksi.

Junassa on aivan oma tunnelmansa. Siellä on aidosti rauhallista (no ei ehkä lasten vaunussa tai matkustaessa ruotsinlaivajengin kanssa, mutta noin muuten). Junan puksutus ja kiskojen kolina muodostavat turruttavan äänimaiseman, jonka keskeyttää silloin tällöin ainoastaan äidillinen kuuluttajaääni. Kaikki ovat hissukseen, paikoillaan, omissa oloissaan ja ajatuksissaan. Lillumme ikään kuin yhteisessä välitilassa, limbossa matkalla jostain jonnekin. Eikä kellään juuri sillä hetkellä ole kiire – olemmehan voimattomia itse matkanteon suhteen.

Niinpä eräänä päivänä junaillesani kuuntelin Regina Spektorin Begin to Hope -levyn alusta loppuun tekemättä mitään muuta. Opettelin taas lukemaan Hunter S- Thompsonin Rommipäiväkirjan avuin. Luin Hesarista kokonaisia uutisia ja artikkeleja enkä ainoastaan selannut provosoivia otsikoita. Piirtelin ja kirjoittelin vihkooni ja tajusin, etten ole aikoihin kuvittanut ajatuksiani. Kuuntelin vaunussa käytäviä keskusteluja ja annoin murteiden kipitellä korvakanavissani. Ihastelin maisemia, tuumin kuka tuolla asuu ja mitä tuolla ladossa onkaan tapahtunut. Ihastelin Suomen syksyä vesipisaroiden rientäessä ikkunalasin yhdestä laidasta toiseen. Olin vaan, vaikka vauhtia oli 160 kilometriä tunnissa. Virkistävää vaihtelua.



I've spent a lot of time in trains lately. But it's actually been good for me. At home I'm constantly doing something, being productive, doing five things at once. Relaxing, just laying on the couch, not doing anything has been impossible. But aboard a train, I can't really distract myself too much. I play solitaire on my phone for a while, get some tea, look through my calendar. One thing at a time. And that's good for me, to just be. To be forced to have a conversation with my mind, even if it is about the sad toupee a fellow traveller's sporting. So on one of my recent journeys I listened to Regina Spector's entire Begin to Hope album. Just listened. I also learned to read again (I've been feeling too restless to concentrate on a book lately), it was Hunter S. Thompson's The Rum Diary that did it for me. I spent time with a newspaper and actually read whole articles instead of skimming through provokative headlines. I listened to conversations in funny accents, enjoyed the scenery and watched rain drops race accross the window. And I relaxed my butt off at 160 kilometers an hour. How very refreshing.

-ioanna-