Pyhäinpäivän mietteitä

Kävin lauantaina hautausmaalla täällä Turussa. Tuhansia kynttilöitä lukuunottamatta oli pilkkopimeää. Miten ihanan tunnelmallista. Siellä täällä vierailijat etsivät rakkaittensa hautoja. Joku jutteli edesmenneelle vaimolleen, toinen asetteli kukkasia äitinsä leposijalle. Lapset tuumivat otsa rutussa koko kuolemisasiaa. Lapset ja minä.

Mitäköhän minulle lopulta käy? Lähdenkö yhtäkkiä vai sinnittelenkö satavuotiaaksi? Asun Turussa mutta olen kotoisin Helsingistä ja sukuani on haudattu Kouvolaan sekä Patmokselle Kreikkaan. Jos tämä olisi nyt tässä, mihin tämä ihmiskasa päätyisi? Mieluiten kai palaisin poroksi. Osan tuhkistani voisi haudata sukuhautoihin etelään ja pohjolaan ja loput säilöä kauniiseen vanhaan peltipurkkiin, joka haudattaisiin kotipihalleni jonkin puun juurelle. Vielä minulla ei ole kotipihaa tai tarpeeksi merkityksellistä puun juurta elämässäni, mutta toivottavasti ehdin sellaiset vielä hankkimaan.

Entä mitä sitten? Mihin tämä sielu päätyy? Saanko ilmestyä lasteni uniin tai kummitella kavereille?  Tapaanko enää muita? Selviääkö minulle jokin suurempi totuus? Vai katoaako kaikki viimeisen hengenvedon mukana? Siellä hautuumaalla, kaikkialla ympärilläni ja vain pari metriä jalkojeni alla, oli muistot kymmenistä tuhansista, jotka olisivat osanneet vastata kysymykseeni. Mutta siellä oli hiirenhiljaista. Eiköhän sekin asia joskus selviä, eihän kukaan vielä ole selvinnyt elämästä hengissä.

We celebrated All Saints' Day on Saturday and I visited the cemetery. It was completely dark except for thousands of candles. What a beautiful sight. All around me people were prettying up the graves, lighting candles and talking to their dead relatives. Kids were trying to understand the whole death thing. Kids and I.

I wonder how I'll go and where I'll end up. And what then? Will I get to meet other souls? Can I spook friends that are still alive? Or is it all over just like that? I suppose it'll all be clear to me one day – no one's survived life yet.

-ioanna-