Rakkaudesta näköpuhelimeen

Teininä vietin useita tunteja päivässä puhelimessa. En koskaan saanut puhelinta omaan huoneeseeni, mutta hätätilanteessa eteisen puhelimen johdon sai vedettyä niin tiukalle, että luuri juuri ja juuri ylettyi huoneeni oven taakse. Siinä lattialla selkä seinää vasten kelpasi sitten juoruta tärkeistä asioista kuten siitä, mitä pukea päälle Annikan bileisiin (ästeeceen farkut ja paita) tai mitä Mika oli kirjoitellut Sallan ruutuvihkon kulmaan mantsan tunnilla (en enää muista mutta se oli jotain tosi diippii).

Puhelinkeskustelut eivät enää toimi kuten ennen. Harvoin kukaan keskittyy puheluun ja sen sisältöön, sillä yleensä ollaan aina matkalla jonnekin, höpötellään puhelin korvan ja olkapään välillä puristuksissa keskellä risoton hämmennystä, kauppaostoksia tai vaipan vaihtoa. Siksi kai suurin osa puheluista on lähinnä tiedusteluja: Missä oot, mikä se juttu olikaan, miten se homma toimi jne.

 

Tänä syksynä me rakkaan ystäväni kanssa kyllästyimme ikävään. Kaipasimme toisiamme arjessa. Sitä että voisimme vain löhötä sohvalla yhdessä ja jutella New Girlin Nickistä, lihapullataikinasta tai BB-voiteesta. Niinpä päätimme, että jatkossa teemme juurikin niin, joka viikko sovittuun aikaan. Keskiviikkoiltaisin kello yhdeksän keitän itselleni kupin teetä, otan mukavan asennon nojatuolista ja avaan Skypen. Kohta se muru siellä jo vilkuttelee viinilasi kädessään ja pääsemme puimaan elämän tarkoitusta sekä Greyn Anatomian viimeistä jaksoa, uuden juhlamekon helmanpituutta ja yksinkertaisen tekstiviestin "todellista" merkitystä.

 

Ei se Skype mikään uusi juttu ole, eivätkä tv-lääkäreiden parisuhteet ole oleellisia. Tietenkään. Mutta niiden rakkaimpien kanssa oleminen on tärkeää. Odotan aina innolla yhteistä hengailuhetkeämme ja vaikka olemme sitä joutuneet usein siirtämään, toistaiseksi treffit ovat olleet menestys. Mietin jopa, onnistuisiko leffan katsominen yhdessä näin virtuaalisesti? Pakko myöntää: vaikka toisaalta kaipaan jotain yksinkertaisempaa aikakautta, on tässä nykyajassakin puolensa. Illan treffejä odotellessa!

Applen iPhone prototyyppi vuodelta 1983.

When I was young I used to spend hours on the phone, but now a days talking is the last thing I use my phone for. I think it's because we don't really concentrate on our phone conversations anymore, everyone's always so busy that you just stick your phone between your ear and shoulder and carry on multitasking. I have a dear friend who lives in Helsinki who I really miss being part of my everyday life, so recently we decided to aart hanging out again once a week, virtually. We now have a set time each week when we skype eachother and just hang out for a while talking about the last episode of Grey's Anatomy or decrypting a text message. And even though the subjects of our conversations aren't important, spending time together really is. I wonder if we could watch a movie together this way?

-ioanna-